Olenkohan aiemmin avautunut aiheesta? Kummeus. Mitä se muille merkitsee, mitä se minulle merkitsee?

Minulla on kyllä kummi ja minä olen kummi mutta siinä se. Se ei millääntavalla merkitse mitään hirveän isoa, se on sana ja joskus voin ottaa siitä vähän kunniaa että joku on tahtonut minut kummiksi, se on ihana ele ja ajatus. Minä en silti halua kummeja lapsellemme, haluaisin nimetä hänen elämäänsä erityishenkilöitä, mutta sekin menisi siihen että nimeäisin kaikki lähimmäiseni, yksikään ei ylitse muiden koska kaikissa on se jokin miksi.

Nyt kun olemme äitini kanssa ensin päässet keskustelemaan aiheesta nimiäiset joita myös mietin pidämmekö niitä ollenkaan on äitini myös halunnut ilmoittaa minulle, että minun mummini joka on myös minun kummini haluaisi olla myös meidän lapsemme kummi. Kiitos, ei kiitos. Kyllä itseasiassa mummi vihjaili tästä aiheesta minulle jo aiemmin talvella jonka sivuutin kiitettävästi. Tällaisia asioita joita ei jaksaisi selitellä ja jotka niin monen mielestä ovat perinteitä joita ei sovi rikkoa. Ystävä sanoi minulle että tee niinkuin koet lapselle parhaaksi, noh. Silloinhan ottaisin kummit, kastaisin kirkkoon koska muutkin tekee niin, koska niin kuuluu tehdä, hän ei tuntisi oloaan erilaiseksi koska muillakin on kummeja ja kummit muistaa. Kärsiikö lapsi siitä että sillä ei ole kummeja? 

Itse olen perhanan huono kummi, en muista edes milloin lapset on syntyneet, tai muistan että kesällä ja marraskuussa, heh. Lahjon jos muistan ja toisen syntymäpäivillä olen jopa käynyt. Hyi minua. Olen silti edelleen otettu siitä kummeudesta, sitä se ei muuta. Tai enhän edes ole oikea kummi vaan "kummi" koska ei hekään ole kirkossa. Tätä ei ymmärrä äitini eikä mummini, muille ei vissiin olla kerrottu edes koska en jaksaisi selitellä, eikä minun tarvitsisikaan muusta kuin hyvästä tahdosta. 

Miehen kanssa onneksi olemme samalla aaltopituudella näiden asioiden kanssa, niinpä taidamme antaa vauvallemme nimen heti kun hän syntyy, siinähän sitä ilmoitusta on kerrakseen eikä sillä tavalla loukkaannu kuin yksi ihminen ;) 

Minut on päätetty leikata, eihän se varmaan mitään ihmeellistä monenkaan mielestä ole. Monet leikataan, monet jopa toivovat sitä kovan synnytyspelon takia, minulla se menee vain toisinpäin. Minulla on aikamoinen sairaalainhotus ja lääkärikammo, en tiedä mistä se tulee, en ole ennen sitä keskenmenoa ollut edes lääkärissä. Ehkä kaikkien niiden veitsien ja piikkien ajattelun aiheuttama inhotus kumpuaakin jostain edellisestä elämästä, en tiedä. Pelottaa silti. Inhottaa. En pysty ajattelemaan selkeästi sitä tapahtumaa, menen sairaalaan omalle osastolle, siellä minut otetaan vastaan ja leikkausta aletaan valmistelemaan... jo tässä vaiheessa olen valmis romahtamaan ihan tässä ajatuksessa. Entä sitten kun puudutus laitetaan, sitä en voi edes ajatella. En osaa ajatella sen asian yli mitä siitä leikkauksesta saan, vauvan kotiin.

Miksi leikataan, koska lapsivettä on vähän ja vauva on kenties liian siro ja edelleen perätilassa, mittaukset antavat eri tuloksia joten en voi absoluuttisenatotuutena sanoa sitä. Koska vettä on vähän niin käännöstä ei yritetä ja sen takia vauva ei varmaan ole itsestäänkään kääntynyt. Nyt odotan. Kävinhän kotona vielä pari päivää ennen uusia kokeita mutta nyt vain odotan, en pääse kotiin koska en jaksa istua autossa niin pitkää matkaa, se aiheuttaa supisteluja. En jaksa myöskään kävellä pitkää matkaa, sekin aiheuttaa supisteluja, en jaksaisi maatakaan, se on vain tylsää. 

Hektistä sektiopäivää odotellessa. 

En ole varma kuinka taas löytäisin sen punaisen langan, kumpa vain edes saisin itseäni niskasta kiinni sen verran että pysähtyisin ajatuksiini ja meditoisin vaikkapa! Ahdistavat ajatukset eivät kulje mukanani tällähetkellä, ehkä siis syy ei ole tarpeeksi voimakas hiljentymiselle mutta tiedän että se tekisi hyvää. Taustalla voi olla myös sisäistä pelkoa mitä en vain tunnista vielä, pelkoa saadakin tietää joitain asioita lisää, sitä se voisi olla. Haluan paljon kaikenlaisia asioita mutta aina jonkinlainen pelko estää niitä toteutumasta. 

Eräs tuttavani vuosien, vuosien, vuosien takaa jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä nyt lapsuuteni jälkeen uudestaan laittaa aivojani solmuun tuon tuostakin, hyvällä tavalla siis. Nyt viimeisimpänä ajatuksissani on pyörinyt asia jonka "todellisuutta" olen miettinyt paljon, sekin tulee selviämään sitten aikanaan mutta tämänhetkinen fiilis asiasta on, etten ehkä olisi halunnut tietää tätä vielä. Hän arveli että mummini on aika syntyä nyt uudestaan, minun lapsenani. Kyllä, hän on meedio ja hän useinkin "näkee" mummiani edelleen mutta kun minun käsitykseni mukaan mummini tuolla toisella puolella oli jo siinä pisteessä ettei hän ole tulossa takaisin maan päälle vaan hän toimii eräänlaisena oppaana. Toki, tiedän sen että jos tilanteet vaatii niin tänne pääsee aina vaikka olisikin jo siirtynyt tiettyyn tehtävään. 

Tämä asia silti hämmentää minua. Toki olenhan toivonut pitkään että mummini olisi vieressäni ja voi kumpa hän ei olisi kuollut, olisipa hän tukenani (taas tässä voidaan nähdä se, että varo mitä toivot, toiveet toteutuu). En kuitenkaan odottanut tällaista että mahdollisesti hän ihan oikeasti syntyisikin takaisin... ja jopa minun lapsekseni. (Okei, olen saattanut joskus ajatella ihan pienesti tätä). Mutta hullua silti. Ajatellaanpa että näin sitten kävisi, tämä sielu joka sieltä ehkä olisi tulossa niin on hyvin hyvin vanha sielu, hän tietää jo niin paljon ja tulee opettamaan muille äärettömästi asioita elämästä, rakkaudesta ja meistä toisista. Opit harvemmin tapahtuu helpon arjen kautta kuten me kaikki olemme sen saaneet todeta vaan niihin liittyy paljon tapahtumia, ongelmia, sairauksia jne. Ihanko oikeasti kestäisin sen? En tiedä miten sen sanoisin, jos näin on niin tämä on aikamoinen henkinen paine suoraansanottuna. 

Aikamoista... taas.

Ja kun aina painotan sitä täysillä tuntemista niin entäs sitten kun tulee seinä vastaan, siis sellainen seinä ettei vain voi tuntea  avoimesti sitä mitä tuntee. Oli se sitten ilo, suru, hämmennys tai suuttumus. Mikä sellainen tilanne sitten voisi olla? Minulle se tilanne tuli eilen. Minulle järjestettiin juhlat ja auts, täysin salassa ja selän takana. Asia nro1 mitä inhoan yli kaiken, yllätykset. En osaa hypettää porukassa jostakin, vielä vähemmän jostain sellaisesta minkä keskipisteenä olen, en ikinä järjestä juhlia, en vain saa niistä mitään irti, en tupareita, en illanistujaisia, en syntymäpäiviä. Voin käydä toisten juhlissa ja kyllä, meille saa oikein mielellään tulla istumaan iltaa, mutta en tarvitse siihen teemoja, en halua erinäisin syin kutsua meille ystäviäni. 

Minulla on myös sellainen ystäväpiiri jossa kaikki ovat muuten täysin eri planeetoilta, oikeastaan kukaan heistä ei ole keskenään ystävä, eikä tällaisella porukalla järjestetä niitä kuuluisia tyttöjen iltoja missä kymmenen akkaa saunoo, tällää ja bailaa, ei.  Shokki jo sinäänsä että kaikki mun ystävät oli yhtäaikaa meillä. Mulla on ihania ystäviä, älkää käsittäkö väärin. Tottakai näiden juhlien tarkoitus oli vauva ja odotaminen, ihana ajatus mutta niin hirveän kaukana minusta. Suututinpa vielä serkkunikin jolle sitten illasta nakkasin, että tyhmää järjestää minulle juhlat. Tyhmäähän se oli, siis ihana ajatus edelleen ja olen äärimmäisen häkeltynyt ja kiitollinen että ensinnäkin mun ystävät oli saapuneet paikalle ja vieläpä oikeasti nähneet niin paljon vaivaa juhlien eteen, mutta se ei vie sitä pois että en tykkää juhlista, kuulostan varmaan äärimmäisen epäkiitolliselta mutta koska nykyään keskityn niin paljon sellaisiin asioihin mistä nautin ja mitkä tuovat mulle iloa niin päinvastaisia asioita tunnun kestävän kokoajan vähemmän. Ahdistuin, myönnän sen.

Tunnevammaisuutta parhaimmillaan, en osannut iloita omasta ilostani tai siis... en osannut jakaa iloani muiden kanssa. Osaan kyllä heidän jokaisen kanssa erikseen, mutta en näköjään näin. Minulla oli mukavaa, juhlat eivät siis olleet katastrofi vaikka alkuun mietinkin kuinka nyt blokkaan pois itseltäni ne negatiiviset fiilikset.

Illalla olin niin onnellinen kun sain käpertyä miehen kainaloon ja olla ihan oma itseni. 

Joko on kaikki valmiina vauvaa varten? Milloin jäät töistä pois? Tässä tämän hetken kuumimmat kyssärit joita lentelee päivästä toiseen. Vastauksena on, ettei ole valmista ja vielä kuukausi töissä, töissä jossa taas ahdistaa kun tuli niin suuria muutoksia viimeiseksi kuukaudeksi. Kun vain voisi keskittyä, mutta ajatukset harhailee niissä uusissa tyypeissä, jotka ovat varmasti ihan kivoja mutta kun minä en millään jaksaisi enää tässä vaiheessa alkaa tutustumaan keneenkään ihmisenä, kenenkään erilaisiin toimintatapoihin ja muuttaa siinä sivussa vielä omiani koska tottakai niin täytyy tehdä jotta tämä saadaan toimimaan. Ärsyttää mennä huomenna töihin, kaikki on erilaista, tavarat on erilai, eri huoneissa, eri järjestyksessä, hitto. 

Se töistä. Takana on myös pari oikein vatsa ja selkäkipuista päivää. Ilmeisesti vauva päätti aloittaa asennonvaihtamisen perjantaiaamuna ja se tuntui kipuiluna koko päivän, sama jatkui voimakkaampana koko eilisen päivän jopa niin että kyyneleet tipahteli poskilta illan mittaan, selkä meni kipeäksi kaikesta siitä lauantaipäivän makaamisesta mutta tänä aamuna mahakipu oli poissa, selkäjumi toispuoleinen eli ilmeisesti hän löysi uuden asennon kaikesta siitä rimpuilusta huolimatta ja on nyt tyytyväinen. Aamulla pienesti nyrkkeili menemään mutta taitaa hän olla myös väsynyt eilisestä kun tänään kuulostaa nukuttavan erinomaisesti. Siitä päästäänkin siihen, ettei tosiaan mitään ole oikein valmiina, tai no vaatteita löytyy, turvaistuin on muttei kaukaloa, peti on, mutta siitäkin taitaa puuttua petari ainakin, vaunut löytyy ja manduca! Mulle oli heti selvää että haluan sen kantorepun, vielä liinankin aion hommata koska reppu kesähelteillä kuulostaa hiostavammalta. Eilinen sai säikähtämään asiaa, että se tosiaan voi syntyä milloin vain ja jotain kannattais olla valmiina. Viimeinen kuukausi vain kuulostaa niin hektiseltä töissä, että taitaa edelleen kaikki suuremmat valmistelut jäädä äitiyslomalle, toivottavasti mennään sinne asti turvallisilla vesillä.

Tiistainahan meillä tulee 30 viikkoa täyteen, siitä ei ole pitkästi. Edelleen hätkähtelen mahaani ja tunnen pienen pientä ahdistusta kaikesta tulevasta, mutta edelleenkään minulla ei ole aikaa juuri nyt ottaa vastaan niitä tunteita, vasta sitten kun jään kotiin on aika kohdata ahdistus heittääkseni sen sitten menemään. Näin kevään korvilla minua häiritsee taas kodissakin kaikki sisustukselliset asiat ja epäkäytännöllisyys, mutta toivon että siihenkin on aikaa paneutua sitten kotiin jäädessä. Alustavasti on myös sovittu minun entisen työntekijän kanssa, että hän tulee meille sitten talo- ja aläinvahdiksi kun minä lähden synnyttämään, se on se isoin asia, ihanaa. 

Vauva heräsi, iskut tuntuvat nyt paljon alempana ja keskemmällä kuin aiemmin, tänään doppleroin jos vaikka saisi vähän selvyyttä mitenpäin se siellä muljahti. Nyt kuitenkin siivoamaan eläinten tiloja ja lenkkeilemään koirien kanssa, paras tapa välttää ajattelua on toimiminen <3 Hauskaa päivää!