Olenkohan aiemmin avautunut aiheesta? Kummeus. Mitä se muille merkitsee, mitä se minulle merkitsee?

Minulla on kyllä kummi ja minä olen kummi mutta siinä se. Se ei millääntavalla merkitse mitään hirveän isoa, se on sana ja joskus voin ottaa siitä vähän kunniaa että joku on tahtonut minut kummiksi, se on ihana ele ja ajatus. Minä en silti halua kummeja lapsellemme, haluaisin nimetä hänen elämäänsä erityishenkilöitä, mutta sekin menisi siihen että nimeäisin kaikki lähimmäiseni, yksikään ei ylitse muiden koska kaikissa on se jokin miksi.

Nyt kun olemme äitini kanssa ensin päässet keskustelemaan aiheesta nimiäiset joita myös mietin pidämmekö niitä ollenkaan on äitini myös halunnut ilmoittaa minulle, että minun mummini joka on myös minun kummini haluaisi olla myös meidän lapsemme kummi. Kiitos, ei kiitos. Kyllä itseasiassa mummi vihjaili tästä aiheesta minulle jo aiemmin talvella jonka sivuutin kiitettävästi. Tällaisia asioita joita ei jaksaisi selitellä ja jotka niin monen mielestä ovat perinteitä joita ei sovi rikkoa. Ystävä sanoi minulle että tee niinkuin koet lapselle parhaaksi, noh. Silloinhan ottaisin kummit, kastaisin kirkkoon koska muutkin tekee niin, koska niin kuuluu tehdä, hän ei tuntisi oloaan erilaiseksi koska muillakin on kummeja ja kummit muistaa. Kärsiikö lapsi siitä että sillä ei ole kummeja? 

Itse olen perhanan huono kummi, en muista edes milloin lapset on syntyneet, tai muistan että kesällä ja marraskuussa, heh. Lahjon jos muistan ja toisen syntymäpäivillä olen jopa käynyt. Hyi minua. Olen silti edelleen otettu siitä kummeudesta, sitä se ei muuta. Tai enhän edes ole oikea kummi vaan "kummi" koska ei hekään ole kirkossa. Tätä ei ymmärrä äitini eikä mummini, muille ei vissiin olla kerrottu edes koska en jaksaisi selitellä, eikä minun tarvitsisikaan muusta kuin hyvästä tahdosta. 

Miehen kanssa onneksi olemme samalla aaltopituudella näiden asioiden kanssa, niinpä taidamme antaa vauvallemme nimen heti kun hän syntyy, siinähän sitä ilmoitusta on kerrakseen eikä sillä tavalla loukkaannu kuin yksi ihminen ;) 

Miksi leikataan, koska lapsivettä on vähän ja vauva on kenties liian siro ja edelleen perätilassa, mittaukset antavat eri tuloksia joten en voi absoluuttisenatotuutena sanoa sitä. Koska vettä on vähän niin käännöstä ei yritetä ja sen takia vauva ei varmaan ole itsestäänkään kääntynyt. Nyt odotan. Kävinhän kotona vielä pari päivää ennen uusia kokeita mutta nyt vain odotan, en pääse kotiin koska en jaksa istua autossa niin pitkää matkaa, se aiheuttaa supisteluja. En jaksa myöskään kävellä pitkää matkaa, sekin aiheuttaa supisteluja, en jaksaisi maatakaan, se on vain tylsää. 

Hektistä sektiopäivää odotellessa. 

En ole varma kuinka taas löytäisin sen punaisen langan, kumpa vain edes saisin itseäni niskasta kiinni sen verran että pysähtyisin ajatuksiini ja meditoisin vaikkapa! Ahdistavat ajatukset eivät kulje mukanani tällähetkellä, ehkä siis syy ei ole tarpeeksi voimakas hiljentymiselle mutta tiedän että se tekisi hyvää. Taustalla voi olla myös sisäistä pelkoa mitä en vain tunnista vielä, pelkoa saadakin tietää joitain asioita lisää, sitä se voisi olla. Haluan paljon kaikenlaisia asioita mutta aina jonkinlainen pelko estää niitä toteutumasta. 

Eräs tuttavani vuosien, vuosien, vuosien takaa jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä nyt lapsuuteni jälkeen uudestaan laittaa aivojani solmuun tuon tuostakin, hyvällä tavalla siis. Nyt viimeisimpänä ajatuksissani on pyörinyt asia jonka "todellisuutta" olen miettinyt paljon, sekin tulee selviämään sitten aikanaan mutta tämänhetkinen fiilis asiasta on, etten ehkä olisi halunnut tietää tätä vielä. Hän arveli että mummini on aika syntyä nyt uudestaan, minun lapsenani. Kyllä, hän on meedio ja hän useinkin "näkee" mummiani edelleen mutta kun minun käsitykseni mukaan mummini tuolla toisella puolella oli jo siinä pisteessä ettei hän ole tulossa takaisin maan päälle vaan hän toimii eräänlaisena oppaana. Toki, tiedän sen että jos tilanteet vaatii niin tänne pääsee aina vaikka olisikin jo siirtynyt tiettyyn tehtävään. 

Tämä asia silti hämmentää minua. Toki olenhan toivonut pitkään että mummini olisi vieressäni ja voi kumpa hän ei olisi kuollut, olisipa hän tukenani (taas tässä voidaan nähdä se, että varo mitä toivot, toiveet toteutuu). En kuitenkaan odottanut tällaista että mahdollisesti hän ihan oikeasti syntyisikin takaisin... ja jopa minun lapsekseni. (Okei, olen saattanut joskus ajatella ihan pienesti tätä). Mutta hullua silti. Ajatellaanpa että näin sitten kävisi, tämä sielu joka sieltä ehkä olisi tulossa niin on hyvin hyvin vanha sielu, hän tietää jo niin paljon ja tulee opettamaan muille äärettömästi asioita elämästä, rakkaudesta ja meistä toisista. Opit harvemmin tapahtuu helpon arjen kautta kuten me kaikki olemme sen saaneet todeta vaan niihin liittyy paljon tapahtumia, ongelmia, sairauksia jne. Ihanko oikeasti kestäisin sen? En tiedä miten sen sanoisin, jos näin on niin tämä on aikamoinen henkinen paine suoraansanottuna. 

Aikamoista... taas.

Minulla on myös sellainen ystäväpiiri jossa kaikki ovat muuten täysin eri planeetoilta, oikeastaan kukaan heistä ei ole keskenään ystävä, eikä tällaisella porukalla järjestetä niitä kuuluisia tyttöjen iltoja missä kymmenen akkaa saunoo, tällää ja bailaa, ei.  Shokki jo sinäänsä että kaikki mun ystävät oli yhtäaikaa meillä. Mulla on ihania ystäviä, älkää käsittäkö väärin. Tottakai näiden juhlien tarkoitus oli vauva ja odotaminen, ihana ajatus mutta niin hirveän kaukana minusta. Suututinpa vielä serkkunikin jolle sitten illasta nakkasin, että tyhmää järjestää minulle juhlat. Tyhmäähän se oli, siis ihana ajatus edelleen ja olen äärimmäisen häkeltynyt ja kiitollinen että ensinnäkin mun ystävät oli saapuneet paikalle ja vieläpä oikeasti nähneet niin paljon vaivaa juhlien eteen, mutta se ei vie sitä pois että en tykkää juhlista, kuulostan varmaan äärimmäisen epäkiitolliselta mutta koska nykyään keskityn niin paljon sellaisiin asioihin mistä nautin ja mitkä tuovat mulle iloa niin päinvastaisia asioita tunnun kestävän kokoajan vähemmän. Ahdistuin, myönnän sen.

Tunnevammaisuutta parhaimmillaan, en osannut iloita omasta ilostani tai siis... en osannut jakaa iloani muiden kanssa. Osaan kyllä heidän jokaisen kanssa erikseen, mutta en näköjään näin. Minulla oli mukavaa, juhlat eivät siis olleet katastrofi vaikka alkuun mietinkin kuinka nyt blokkaan pois itseltäni ne negatiiviset fiilikset.

Illalla olin niin onnellinen kun sain käpertyä miehen kainaloon ja olla ihan oma itseni. 

Se töistä. Takana on myös pari oikein vatsa ja selkäkipuista päivää. Ilmeisesti vauva päätti aloittaa asennonvaihtamisen perjantaiaamuna ja se tuntui kipuiluna koko päivän, sama jatkui voimakkaampana koko eilisen päivän jopa niin että kyyneleet tipahteli poskilta illan mittaan, selkä meni kipeäksi kaikesta siitä lauantaipäivän makaamisesta mutta tänä aamuna mahakipu oli poissa, selkäjumi toispuoleinen eli ilmeisesti hän löysi uuden asennon kaikesta siitä rimpuilusta huolimatta ja on nyt tyytyväinen. Aamulla pienesti nyrkkeili menemään mutta taitaa hän olla myös väsynyt eilisestä kun tänään kuulostaa nukuttavan erinomaisesti. Siitä päästäänkin siihen, ettei tosiaan mitään ole oikein valmiina, tai no vaatteita löytyy, turvaistuin on muttei kaukaloa, peti on, mutta siitäkin taitaa puuttua petari ainakin, vaunut löytyy ja manduca! Mulle oli heti selvää että haluan sen kantorepun, vielä liinankin aion hommata koska reppu kesähelteillä kuulostaa hiostavammalta. Eilinen sai säikähtämään asiaa, että se tosiaan voi syntyä milloin vain ja jotain kannattais olla valmiina. Viimeinen kuukausi vain kuulostaa niin hektiseltä töissä, että taitaa edelleen kaikki suuremmat valmistelut jäädä äitiyslomalle, toivottavasti mennään sinne asti turvallisilla vesillä.

Tiistainahan meillä tulee 30 viikkoa täyteen, siitä ei ole pitkästi. Edelleen hätkähtelen mahaani ja tunnen pienen pientä ahdistusta kaikesta tulevasta, mutta edelleenkään minulla ei ole aikaa juuri nyt ottaa vastaan niitä tunteita, vasta sitten kun jään kotiin on aika kohdata ahdistus heittääkseni sen sitten menemään. Näin kevään korvilla minua häiritsee taas kodissakin kaikki sisustukselliset asiat ja epäkäytännöllisyys, mutta toivon että siihenkin on aikaa paneutua sitten kotiin jäädessä. Alustavasti on myös sovittu minun entisen työntekijän kanssa, että hän tulee meille sitten talo- ja aläinvahdiksi kun minä lähden synnyttämään, se on se isoin asia, ihanaa. 

Vauva heräsi, iskut tuntuvat nyt paljon alempana ja keskemmällä kuin aiemmin, tänään doppleroin jos vaikka saisi vähän selvyyttä mitenpäin se siellä muljahti. Nyt kuitenkin siivoamaan eläinten tiloja ja lenkkeilemään koirien kanssa, paras tapa välttää ajattelua on toimiminen <3 Hauskaa päivää!

Mua ärsyttää kun se yrittää kertoa miten pitäisi elää ja miten asioihin suhtautua ja kuinka ne vaikeudet voi yllättää. No kuules aijaa, enpä tiennytkään, jännä. Tai kuinka nyt kun tulee lapsi niin se asettaa rajotteita monille asioille, minun mielestä se on suhtautumiskysymys, niin hänenkin mielestä se oikeasti on asennekysymys, mutta kun me ollaan just sellaisia että tarkoitetaan samaa mutta toinen selittää sen eestiksi ja toinen venäjäksi ja kun ei hällä ole mitään hajua mun elämästä tai siitä miten mä siihen suhtaudun, ehkä se luulee että pienen vaikeuden tullessa mä murrun täysin enkä jaksa jatkaa ja se yrittää selittää mulle jo etukäteen niitä elämän vaaroja, no... myöhästä se enää on. Äsken sitten lopulta sanoin, että entä jos minä elän oman elämäni ja sinä omasi niin oli hänellä vielä siihenkin sana sanottavana "no ei se ihan niinkään mene kun sulle on mies ja lapsi tulossa ja eläimet"... aaaargh, no ihanko totta, entä jos ne kaikki vaan kuuluu siihen mitä tarkoitan elämälläni? Ilman että mun täytyy erikseen sanoa mitä elämääni sisältyy. Voi että kiehuu ja samalla täällä nauran itsekseni että miksei hän tajua että mä oon niin tyytyväinen elämääni, etten mä kaipaa siihen mitään muutosta kuin jo niitä mitä kohti olen jo matkalla. 

Kun sanoin hälle että minä uskon, että elämä kantaa kyllä, kaikkea ei tarvitse suunnitella niin tarkasti eteenpäin, että välillä voi astua harhaankin, niin ei se elämä kuulemma kanna vaan täytyy olla suunnitelma ja päämäärä ja tehdä työtä sen tavoitteen eteen, tämäkin lähti siitä kun kerroin että lopetan yrityksen. Täytyisi jo nyt tietää mitä teen äitiysloman jälkeen, koska mulla kun on nuo eläimetkin ja ne vie rahaa niin ja niin paljon. Sanoin hälle että eläimet on ollu 10 vuotta, ne vie samanverran rahaa tulevaisuudessa kuin ne on vieny tähänkin mennessä, että ei tule yllätyksenä, mutta tämähän ei riitä. Täytyisi varmaan varautua pahimpaan ja alkaa elämään pelko perseessä tästä eteenpäin koska voi helvetti, taivas saattaa tippua niskaan! Ärrinmurrinärrinmurrin :D

Missä se zen taas on? Ommmmmmmm, ommmmmmmmm... lasketaanpa kymmeneen.

Niin tosiaan, olen reissussa eteläsuomessa. Aloitin matkan lentämällä Helsinkiin viime viikolla ja siellä vastassa oli tätini entinen naisystävä, matkattiin sitten hänen luokseen, sieltä lähdin ystäväni luokse parin päivän jälkeen pariksi päiväksi ja nyt tosiaan olen isäni luona, huomenna pääsen kotiin rakkaani luo, mitenhän se mies oikein ymmärtääkään minua niin hyvin, voih kylläpä iski ikävä viereen. Hänen kanssa jaksan jopa näitä tällaisia reissuja, se pitää mut järjissäni ja varmaan niinkuin pitää mut rauhallisena enkä ole lainkaan niin ärsyyntyny porukoihini hänen seurassa, ihmeellistä. Ehkä tosiaan toinen ihminen saa ne parhaimmat puolet esiin. 

Mun mies sanoi, että pariskuntienhan pitää olla vastakohtia että ne täydentään toisiaan ja sitten taas oon kuullu että "kun me ollaan niiiiiiiin samanlaisia" että no millaisia niitten toimivien parisuhteiden pitäis sit olla, tai oikeestaan millaisia niiden parisuhteessa olevien osapuolten pitäis olla? Vai onko sillä nyt oikeesti väliä kun kaikki me ollaan kuitenkin niin pirun erilaisia ja samanlaisia! Nyt sitten kun mä tätä aloin miettimään niin eipä tässä kyllä ole hirveesti mitään ulkopuolisia tekijöitä mitkä nyt hitsais meitä yhteen. Tokihan me tykätään monista samanlaisista asioista kuten olla kotona, joo se on kivaa. Sitten me tykätään syödä hyvää ruokaa ja käydäänkin sillointällöin ravintolassa ihan vain syömässä hyvin. Tässä ei kuitenkaan taidettu hakea ihan sellaista, vai. Haettiinko samaa harrastusta? No kyllähän tottakai tuo minun mieheni harrastaa tässä samalla näitä hevosia, heh, ihan onnessaan niitä hoitelee tuolla ja harrastaa, no ei. Hän hoitaa ne hevoset koska ne on ensinnäkin olleet mun harrastus aikoinaan ja ne on kuuluneet pakettiin, sitten myöhemmin me on ostettu tää paikka ja rakennettu niille hevosille koti yhdessä ja oho ne onkin nyt ihan myös miehenkin vastuulla... ja samoin koirat... ja linnut.. hups! Kenes haavemaailmaa tässä eletäänkään. 

Sitten kun huomaan, että minun haavemaailmaani tässä eletään niin iskee sellainen pieni pakokauhu että lähteeköhän tuo tuosta joku päivä kun huomaa ettei se hänen elämä nyt kulkenutkaan sellaista reittiä pitkin mitä hän ehkä on joskus haaveillut, koska mä oon aivan varma ettei hän kuvitellut tulevaisuuden kuvaansa eläintarhan keskellä? Onko se nyt tossukka? Vai jospa se vaan tykkää musta, jopa rakastaa ja arvostaa. Ehkä se ois pistänyt enemmän vastaan toisen hevosen kohdalla... ja vielä enemmän kolmannen, tai kun tarjosin kodin taas yhdelle koiralle, ehkä, oisko? No entä jos se onkin mun kanssa vain pelosta? Pelosta että jää yksin tänne isoon taloon, ei löydä ikinä ketään kun ei täältä jumalanselän takaa pääse mihinkään, kun ei tätä taloakaan kukaan ostais. Onko ne kaikki yhteiset jutut joitain keinoja pitää se toinen itsellä? Tiedätkö, pikkusen ottaa sitä toisen vapautta ja kiinnittää se jotenkin? :D 

Nämä nyt oli sellaisia ilmasta vedettyjä juttuja jotka lähtivät sitten kulkemaan eteenpäin. Rakkaus on toisen kanssa pysyminen on tahtotila, täytyy tahtoa nyt ja huomenna <3

Nyt en onnistu taaskaan pukemaan näitä ajatuksia sanoiksi, äh. Ajatus lähti tuolta vauvafoorumilta, pari ihmistä on lukenut blogiani ja sydämeni pienesti pakahtui, positiivisesti. Yritän kovasti uskoa että joskus minusta on apua jollekin, jotenkin. En välttämättä tee mitään, tai sano mitään mutta se riittää jos joku saa siitä jotain koska itsekkäästi silloin tunnen myös minä saavani siitä jotain. Tosin minun piti miettiä hetki että mitähän shaibaa olen tänne kirjoittanut, missään ei ole päätä eikä häntää ja asiat sinkoilee seinältä seinälle, on siis suoranainen ihme jos sieltä on joku jotain napannut, hehheh :D 

Mutta siis ihan tosi, uskokaa tai älkää tällä kirjoituksellakin oli joku alkuajatus! Se ajatus taisi mennä jotenkin niin että oletko sinä koskaan sanonut ystävällesi että jos hän olisi sinä, niin hän ei koskaan voisi puhua itsestään noin miten hän nyt puhuu. Tarkoitan varmaan sitä kuinka asiat näkee toisin silmin. Siinä vaiheessa kun ystävä puhuu pahaa itsestään, vaipuu sinne sääliin ja haukkuun, silloin hän ei näe sitä omaa sisäistä valoaan vaan jonkun se täytyisi hänelle näyttää. "Varo miten puhut itsellesi, koska sinä kuuntelet". On totta. 

Ja tästä taas päästään siihen kun aluksi mietin että mitä ihmettä olen tänne kirjoittanut, en tosiaan muista. Siksipä äsken luin blogiani ja tulin siihen tulokseen, että minun kannattaisi toki myös lukea kirjoituksiani, välillä siellä vilahtaa asiaa, sellaista asiaa joille kannattaa antaa ajatusta useammankin kerran. Kaikki ei ole asiaa, osittain se on vain mielen leikkiä, höpötystä ja turhaa ulosantia... mutta välillä! Note to self!

Ja jotta ei tarvitse aloittaa uutta kirjoitusta niin poikkean taas sujuvasti aiheeseen vauva, sukupuoli jäi mysteeriksi ja palaamme asiaan parin kuukauden päästä kuulemma. Pikaisesti myös toiseen aiheeseen, en käsitä sitä mitä iloa olen oikeasti saanut nyt työstäni, hämmentävää, edelleen. 

Ota tästä itsellesi tarpeeseen voimaa <3 <3 <3

Näköharhaa vai ei, mutta kirjoituksen lopuksi pienet valopallot liittyivät hetkeksi seuraani, että terveisiä juuri sinulle, rakkaita sellaisia <3

Kerran päivässä iskee sellainen ahdistus, että tekisi mieli vain hengästyä ilman että on tehnyt mitään fyysistä, en kuitenkaan hengästy. Ajatus iskee päähän kuin kirves; tätäkö oikein halusin, haluanko oikeasti lapsen, apua. En tiedä miksi ajatus on tuollainen ja miksi se tulee joka päivä, se kestää vain hetken, niin pienen hetken etten huolestu siitä paljoa, mutta sen verran kyllä että muistan sen tulevan tasaisesti. 

Haluanhan minä ja saankin kai. Ajatelkaa, nyt on jo yli puolenvälin. Saadaankohan pian tietää kumpi meille tulee. Joululahjankin tuleva pieni sai jo, serkkuni virkkaaman peiton, se on nätti ja nautraali tietenkin väreiltään. Vauvalla on jo vaatteita ja peti peittoineen, meidän sylit ja odottava suku. Eilen kerroin hänelle miettineeni joko joku on meidät valinnut, joko siellä toisella puolella tiedetään kenet tänne lähetetään, joko joku siellä valmistautuu tehtäväänsä. Kai meitä jo tarkkaillaan pikkuhiljaa.

Kovat ilmat koettelee täällä, tekisi vain mieli käpertyä viltin mutkaan. Eläimetkään ei varmaan nauti ihan näin kylmistä ilmoista, ulkoilevat toki silti. Koirilla on hankalempaa kun eivät lenkille pääse, tassut paleltuvat eivätkä ne suostu käyttämään tossuja, huomenna alkaa lauhtumaan, ihanaa kun pääsee liikkeelle. Oma kroppa ahdistaa myös välillä, ei pahasti tai negatiivisesti, ahdistaa vain.

Mietin sitä että milloin sitä alkoi kasvamaan vain tälle omalle elämälle, kyynisesti ja itsekkäästi vain itselleen. Milloin lopetin sen toisten perään katsomisen ja huolehtimisen? Milloin en enää laittanut rahaa erään ystäväni tilille varmistaakseni että hän nyt edes pääsisi kauppaan? Milloin en enää soittanut ja kysynyt miten suhteessa menee? Milloin jätin osan oman onnensa nojaan? 

Varmaan siinä vaiheessa kun ymmärsin lopultakin että jokainen on tosiaan oman elämänsä herra, eikä kukaan tai mikään pelasta minua tai sinua, itse on myös itsensä pahin vihollinen. 

Mietin myös sitä että olenko nyt täysin tunteeton ihminen, että entä jos nämä viimeisetki tunteiden rippeet katoaa johonkin? Miksi minun on nykyään vaikea kysyä mitä oikeasti kuuluu ja voisinko auttaa? Huomasin että ajatellessani sitä, että soittaisin jollekin ja kysyisin tarvitseeko joku apua minut valtasi hirveä pakokauhun ja suorittamisen tunne, ihan kuin olisin ylikuormittunut jo pelkästä ajatuksesta, muistan kyllä sen ajan kun tunnuin eläväni kaikille muille paitsi itselle.

Jokainen vastatkoon itsestään mutta... jos en kykene ketään auttamaan niin eihän kukaan auta minuakaan kun sitä lopulta oikeasti tarvin... eli siis, onko uhrauduttava ihan vain jo sen takia että joku jäisi kiitollisuudenvelkaan? En kyllä usko velkajärjestelmän toimivuuteen ;) 

Ihanaa sisäänpäinkääntyneisyyden aikaa tämä on jo ihan raskaudenkin kannalta, tosin raskaus ei vieläkään ole herättänyt minussa niitä tunteita joita niin odotin palavasti että ne palaisivat, ei niin ei. Annan periksi ja oletan että ne tulevat kyllä sitten ajallaan, maha kasvaa, olen nähnyt vauvan jo useasti ja voin kuunnella sydänäänet aina kun haluan ja kaikki on kunnossa. Aika kuluu nopeasti ja välillä tuntuu kuin tulevaa täytyisi jo alkaa järjestämään, yrityksen lopettaminen ja varaston myynti ovat keväällä varmasti niitä tunteita räjäyttäviä tekoja, odotan sitä paljon ja teen samalla surutyötä, mulla on jo nyt ikävä sitä kaikkea ja samalla olen niin helpottunut ettei sen tarvitse enää jatkua, ainakaan tässä muodossa. Iltaisin pääni valtaa ajatukset kuinka laitan kaiken myyntiin ja milloin mitäkin, mihin mennessä se täytyy olla myytynä ja liikehuoneisto tyhjänä ja mikä tunne on sen jälkeen, tyhjyys? 

Niin hurjalta kuin se tuntuukin niin kaikkien näiden ahdistuksen vuosien jälkeen olen jopa tuntenut lähiaikoina työniloa, se alkaa valkenemaan ilmeisesti minulle miksi ylipäätänsä aikoinaan tätä alaa niin paljon halusin, minä vain kadotin sen punaisen langan.