On kolme viikkoa aikaa ensimmäiseen ultraan, minua jännittää. Minua ei jännitä itse tapahtuma vaan se millätavalla siihen suhtaudun, tunteeni ovat olleen jossain välissä hyvinkin kadoksissa. Olen aikalailla jäädyttänyt itseni joskus, en muista milloin tarkalleen ja miksi mutta valitettavasti näin on käynyt. Olen silti hyvin tunteikas ihminen, itken helposti ja läheisilleni pystyn näyttämään tunteeni helposti mutta entä tällainen juttu, minua jännittää se olenko siihen mennessä oikeasti tajunnut sen että olen raskaana, ihan oikeasti ja hyväksynyt sen. Käsittelen asiat mieluummin yksin ensin, jos en pääse ympyrästä pois otan asian puheeksi jonkun toisen kanssa, taputtelen asian pakettiin ja jatkan eteenpäin siihen enenpää takertumatta. 

En ole nykyään enää kova huolehtimaan, muistan ajan kun yritin elää kaiken ennakkoon, suunnitella tarkkaan, kävin vuoropuhelut läpi päässäni, taistelin itseäni vastaan että sain päähäni jonkinlaisen järjestyksen aina hetkeksi. Huolehdin kaikesta niin paljon että oikeasti tunsin pääni leviävän, en enää uskaltanut olla hiljaa tai ajattelematta mitään koska silloin kaikki itsearvostelut, taistelu, samat ajatukset ja kaikki negatiivisuus valtasi pääni. Ahdistuin töistä, ahdistuin asiakkaista, stressasin illat ja aamut niin että joskus jopa oksensin ennen töihin lähtöä. Suojasin itseni tältä kaikelta työpäivän ajaksi muurautumalla kaltereiden taakse, näin selvisin. Kaikki tämä syö ihmistä, etsin ratkaisua, sain apua ja minä selvisin. 

En hakenut apua lääkäreiltä, en hakenut apua yhteiskunnalta koska luottamukseni heitä kohtaan ei ole korkealla, silloin aloin etsimään itseäni, kuin tilauksesta oikeat ihmiset astuivat eteeni, apua antaen ja toisaalta apua vastaanottaen, oikeat tekstit tulivat eteeni, oikeat asiat alkoivat resonoimaan ja pääsin eteenpäin. Nykyään en siis huolehdi. Asian täytyy olla erikoinen, jollain tavalla iso että se järisyttää minut pois omasta voimastani. Nykyään sitten huomaan hyvin helposti ne asiat mitkä eivät vain yksinkertaisesti sovi minulle, en voi silloin hyvin, en henkisesti, en fyysisesti. En aio kestää enää sellaista joten monen voi olla vaikea ymmärtää tilannettani esimerkiksi töissä miksi olen tehnyt valintani niinkuin olen tehnyt. Minä konkreettisesti tarvitsen aikaa paljon itselleni, omille ajatuksilleni, puolivuotta alusta meni meditoidessa, hiljentyessä, hoidin itseäni, otin kontakteja ja tein tietoisesti työtä päästäkseni eteenpäin.

Työ sairastuttaa jos perusta ei ole kunnossa. Minun perustani ei ollut kunnossa, se oli rikki jo pidemmältä ajalta vaikkei sitä ulos kukaan nähnytkään.

Koen sen olevan iso haaste kuinka kasvatamme lapsemme, niinkuin se onkin, toivon että omat kokemukseni, oma kasvuni auttaa siinä työssä niin, että lapsesta kasvaa ennenkaikkea tasapainoinen ihminen. Tietenkin tiedostan sen että lapsemme tulee tänne omine tahtoineen, hänellä on omat suunnitelmansa elämään ja asiat mitä hän haluaa oppia, mutta toivon kovasti ettei hänen tarvitsisi käydä läpi näitä asioita mitä olen itse käynyt. Toivon että hän säilyttää yhteyden alkulähteeseen, omaan itseensä kadottamatta sitä. Toivon että enkelit, oppaat ja auttajat ovat myös hänelle konkreettinen apu tarvittaesssa, että hän voi turvautua heihin avoimesti ja luonnollisesti. Voi toki myös olla että lapsemme on juuri päinvastaista mikä taas on itselleni kasvunpaikka hyväksyen, ennakkoon ei voi tietää, mutta toivon vain :)

En suinkaan kuluta päiviäni kotona suitsukkeita poltellen ja mumisten yhteyksiä toiselle puolelle, en lukittaudu erilliseen huoneeseen karkuun maailmaa, vaan pikkuhiljaa kaikki rauha ja tasapaino on tullut mukaan arkielämään, tottakai joskus istun alas tietoisesti hiljentymään, tai lähettämään hoitoa tai vastaanottamaan hoitoa mutta se ei ole enää päivittäistä rauhan hakua. Näin sen myös minun elämässäni kuuluu mennäkin. Otetaan ne omat voimat käyttöön omassa elämässä <3