Oma lapsuuteni oli sellainen millaiseksi sen olin toivonut, olin avoin, hiljennyin, sulkeuduin ja kohtasin onnea, hyviä ihmisiä, ilkeitä ihmisiä, minulla oli erikoisia suhteita ihmisiin, olin luonnonlapsi, kiipeilin puissa, rakensin majaa, hoidin eläimiä, koin vanhempien avioeron, koin syntymää, koin kuolemaa, pelkäsin kuolemaa, kyselin siitä, näin asioita, elin, nautin, olin suora, minua kiellettiin, olin kiero, minua kiellettiin, en löytänyt paikkaani, kapinoin, olin ilkeä, valitsin ihmiset, en ollut tasa-arvoinen, vihasin, rakastin, hylkäsin, koin hylkäämisen, valitsin taas, muut ihmiset valitsi, sain, minulta vietiin, ylämäki, alamäki, toiveet, ihannointi, arvostus.

Näitä kaikkia asioita me kaikki joudumme yleensä kokemaan, me suhtaudumme niihin vain eri tavalla. Toivoisin että olisin aikoinaan pysähtynyt miettimään toimiani, ymmärrän ettei se ole mahdollista, ymmärrän että niin nuorena se on melkein mahdotonta, en halua asettua uhrin asemaan, mutta niin nuorena ulkopuolelta tulevat asiat muokkaavat lasta niin ettei itseään vain enää löydä, eikä osaa enää toimia rakkaudesta ja hyväksynnästä.

Uskon että vanhempani rakastivat ja rakastavat minua varmasti, se on vain erilaista. Olivatko he valmiita vanhemmiksi silloin, sitä en tiedä. Oliko se heidän oppina? Oppivatko he siitä mitään? Oliko lapset yritys korjata liittoa? Oliko lapset syy eroon? Kun heille tuli ongelmia yrittivätkö he puhua siitä, puhua siis oikeasti? Ei huutaa, ei syyttää, ei arvostella? Entä kuuliko lapset riitelyn? Ottivatko vaikutteita? Imivätkö tunteita itseensä?

En ole katkera vaikka kirjoituksistani voisi sellaista epäillä, minun on vain helpompi ymmärtää ja hyväksyä asiat pitkän pohdinnan kautta, menneessä ei kannata elää, koska silloin juuri tämä hetki menee meiltä ohi. Kun katson taaksepäin niin opin, kun katson eteenpäin niin minulla on jo tietoa koska olen oppinut matkallani.

Nyt kun minulle tulee lapsi niin väistämättä katson omaa lapsuuttani, mitä asioita haluan ottaa sieltä mukaan, mitä asioita välttää. Oliko minun lapsuuden kasvuympäristöni sellainen että haluaisin myös oman lapseni kasvavan siellä. Turvallisuus, rajat, rakkaus, kannustus. Se missä minä haluaisin lapseni kasvattaa jos puhumme alueista on ehdottomasti maaseutu. Haluan että lapseni pääsee ulos ilman että täytyy haukkana vahtia ympärillä pyöriviä ihmisiä, ilman että täytyy kokoajan muistuttaa minne saa mennä, minne ei, älä mene tielle, älä poistu hiekkalaatikolta, älä, älä, älä. Haluan että lapseni elää luonnon keskellä ja oppii arvostamaan luontoa, ravintoa mikä tulee luonnosta, haluan että lapseni näkee mistä ruoka tulee ja arvostaa äitimaata. Kun teen pihalla töitäni, hoidan eläimiä niin toivon että lapseni kulkee siinä mukanani, leikkien, oppien, seuraten. Ei niin että muodostamme jokaisesta asiasta ongelman, ei niin että heijastamme omia pelkojamme lapseemme.

Me saatiin lapsena mennä, asuimme ne ensimmäiset vuodet ja myöhemmin toinen vanhemmista jatkoi asumista sellaisessa ympäristössä että oli turvallista, hiljainen tie, kaikki naapurit tuttuja. Opittiin elämään, kiivettiin puihin, kun jostain tiputtiin niin opittiin ettei sinne uudestaan kannata kiivetä, tai sitten tehtiin se turvallisemmin. Seikkailtiin ja elettiin lapsuutta. Kun nyt katson nykyaikaa niin tunnen syvää surua. Kun katson vanhempia puiston penkillä, niin mietin kuinka niistä pienistä lapsista jotka konttaavat pitkin tasaista tannerta voi edes kasvaa elämässä pärjääviä ihmisiä. Tai kun jo pari vuotiaat lapset leikkii älypuhelimilla? Missä on mielikuvitus? Pääni sisällä tuo kaikki kuulostaa pelottavalta, todella pelottavalta.

Maailma muuttuu, tiedän. Energiatasolla teemme silti jatkuvasti työtä joko tiedostaen tai tiedostamatta että maailma muuttuisi paremmaksi mutta toimimme kuitenkin päinvastoin, miksi. Miksi me annamme sille lapselle sen älypuhelimen kouraan emmekä lähde ulos? Miksi kiukutteleva lapsi saa ruokapöydässä katsoa muumeja tabletilta ennemmin kuin saada se lusikka käteen ja opetella syömään itse mikä voisikin olla mielenkiintoista ja vieläpä opettavaista? Ei, en yleistä että kaikki tekee näin, mutta olen nähnyt sitä aika paljon vaikka minulla ei lapsia olekaan. Teen työtä missä myös olen tekemisissä lasten kanssa, näen ja kuulen asioita. Maailma on nykyään pelottava, ymmärrän sen ja ymmärrän että haluamme suojella lapsiamme siltä, mutta milloin nykyajan lapsi oppii sitten itsenäistymistä kun se talutetaan koulun ovelle? Ollaan puhelinyhteydessä kokoajan, ei anneta lapsen olla yksin kotona hetkeäkään? Tuodaan kaikki naaman eteen kuin manulle illallinen valmiina?

Kukin tekee miten parhaaksi näkee, mutta minun toiveeni ja haaveni onkin minun haaveeni. Jokainen vanhemmaksi tuleva on varmasti omannut joitain ideologeja ennen lapsen syntymään mitä aikoo tehdä, miten lapsen aikoo kasvattaa, millaisia ne on olleet teillä ja miten ne ovat toteutuneet? Kaikki ei aina mene niinkuin unelmoi mutta unelmointi kannattaa, suunnittelu kannattaa, koska vetovoimanlaki… vastaa värähtelyihin.