Sain äsken kopioitua vanhasta blogista tekstini tänne, onnistuin kuitenkin senkin tekemään hassusti joten pari kirjoitusta on väärässä kohdassa aikajärjestykseen nähden, se tuskin kuitenkaan haitannee.

Se miksi perustin blogin on vaikea kysymys. Näin nimimerkin takaa on helppo kertoa omat mielipiteensä, pelkonsa ja ajatuksensa, on helppo pohtia asioita konkreettisesti jonnekin, tyhjentää päätänsä. Tosielämässä, ainakaan minun elämässä se ei toimi niin. En ole vielä niin rohkea että jokaisesta asiasta uskaltaisin kertoa sen mitä mieltä minä oikeasti olen, usein tyydyn myötäilemään ettei nyt vaan kukaan iske minuun niitä post it-lappuja lisää ja sitten minä vielä uskon niitä! 

Moni sanoo olevansa aina omaitsensä, ihanko oikeasti? Minä tunnen ehkä pari ihmistä jotka ovat sit OIKEASTI, he ovat hyväksyneet itsensä ja toiset niin täydellisesti kuin kokonainen ihmismieli voi tehdä. Me kaikki muut jollain tasolla aina tyydymme toiminaan niin että meidät hyväksytään, haemme hyväksyntää aina jollaintavalla, ihan pienilläkin asioilla. Onneksi huomaan itsessäni rohkeuden kasvaneen, välitän päiväpäivältä oikeasti vähemmän siitä mitä mielipiteitä ihmiset minusta luovat, alan sisäistää sen ettei niillä mielipiteillä oikeasti ole merkitystä ja toimintani ja sanojeni kuuluu tulla suoraan sydämestä, muokkaamattomana, silloin se on oikein.

Näin raskaana ollessa koen nyt pientä epätasapainoa. Minulla on takanani pitkä ns. seesteinen jakso kun mikään ei ole tuottanut minulle häiriötä ja jos on olen päässyt siitä yli ja olen saanut käsiteltyä sen hetkessä pois, phuuuh. Nyt hormoonit heittelee ja välillä säikähdän itsekin mistä moiset kiukkukohtaukset tulevat, en siis tarkoita ettenkö minä normaalisti nyt jostain kiukustuisi tai pahottaisi mieltäni mutta nyt ne tulevat niin nopeasti yllättäen etten ehdi reagoida niihin, jälkeenpäin taas huomaan kuinka monia tympeitä sanoja tulikaan miehelle nakattua, tarkoittamatta. Koska syön hyvin ja terveelisesti olen tietenkin kiinnittänyt huomiotani myös ruokiin jotka tasapainottavat hormoonitoimintaa, niinpä maca-jauhe saa palata käyttööni taas aktiivisesti, jospa se saisi mieleni taas tasapainottumaan eikä tarvitsisi olla pahalla päällä tämäntästä.

Viimeiset vuodet ovat olleet yhtä vuoristorataa, tavallaan, mutta hyvässä siis. Silmäni ovat todella avautuneet enkä uskalla edes ajatella missä jamassa olisinkaan ilman sitä, miksei niin käynyt aiemmin. Aika oli oikea nyt. On taas alkamassa uusiaika, uusiaika minun elämässäni, meidän elämmässämme, lapsi. He jotka minut tuntevat vuosien takaa ovat nähneet sen minussa ja sanoneet että minusta tulisi hyvä äiti, miksi en ole nähnyt sitä itse? Lähipiirinikin on jo oikeastaan vuosien varrella hyväksynyt sen ettei meille tule lapsia, he ovat myös jo sitä mieltä että olisi outoa jos meillä olisi lapsia. En oikeasti koskaan voinut kuvitella että minusta tulisi äiti tai että oikeasti haluaisin lapsen. Tämä on outoa minulle edelleen, pikkuhiljaa alan hyväksymään sen oikeasti että minun sisälläni kasvaa jo uusi elämä, uskomatonta. Kun olen asiasta niille parille ihmiselle uskoutunut on ollut vastaanotto epäuskottava, vaikka niin pelotti kertoa niin kuinka luonnollista siitä olikin sitten loppujenlopuksi puhua. Moni ei varmasti ymmärrä, ainakaan he jotka alusta asti ovat tienneet haluavansa lapsia tai ovat ns. lapsi-ihmisiä.

Kevät tulee, aurinko paistaa ja veri vetää ulos. Saan energiaa ja kesäisin olen kuin toinen ihminen, talvet ovat omalla tavallaan rankkoja ja silloin on enemmän aikaa olla sisällä, pysähtyä, meditoida, hoitaa itseään mutta kesällä... kesällä menen kuin tuuliviiri metsissä ja pihalla, en mieti turhia vaan nautin, mutta silloin unohdan myös usein katsoa sisälleni, en pysähdy ollenkaan. Koen myös että talvisin tarvitsen enemmän ulkopuolista apua, tarkoitan sitä näkymätöntä apua. Silloin on aikaa olla hiljaa, on aikaa todellakin pysähtyä kuuntelemaan itseään. En rukoile mutta pyydän, en pyydä jumalalta vaan korkeimmalta, pyydän apua enkeleiltäni ja auttajilta, tiettyihin ongelmiin pyydän apua tietyiltä enkeleiltä, henkilökohtaisiin ongelmiin omilta auttajilta. On helpottavaa tietää ettei ole yksin, koskaan. On helpottava tietää että minulla on taustajoukot tukena kun uusi elämä saapuu tänne, en ole sittenkään yksin ja tiedän että saan tarvitsemani. Tottakai ymmärrän että elämä on konkreettisesti tässä ja että minä joudun tämän elämän elämään ihan itse, mutta pidän mielessäni aina sen, ettei mikään ole oikeasti sitä miltä näyttää ja tavallaan se on yksinkertaisuudessaan juuri sitä miltä näyttää.