Viimeisen kirjoituksen päätteeksi olen paljon miettinyt menettämistä, en enää muista kirjoitinko siitä mitään mutta vaikka olen kokenut menetyksiä niin olen usein miettinyt että miksi kuitenkin niin vähän. Me jokainen joudutaan kokemaan menettämistä eri tilanteissa ja tiedä sitten halusinko jo ennalta käsitellä sitä tunnetta ottamalla juuri sen asian esiin hetki sitten. Jollain tapaa taisin tietää sen alusta asti ettei meidän lapsesta ole eläjäksi vielä koska se kävi mielessä usein nopeasti, koska ajatus ruokkii tekoja yritin pyyhkiä ajatukset pois nopeasti ja ajatella kaiken kuitenkin olevan hyvin. Ei ollut.

Erinäisten seikkojen takia sain soittoajan hoitajalleni neuvolaan eilen, varmistaakseen kaiken olevan hyvin lähdin ruokatauolla neuvolaan kuuntelemaan sydänääniä, niitä ei kuitenkaan kuulunut. Näin pienellä paikkakunnalla lääkäreitä ei ole saatavilla kokoaikaa mutta minulle saatiin eräs hoitaja joka on tehnyt ultrauksia ja ilmeisesti lisäksi joku joka on toiminut kätilönä täällä silloin kun synnytysosasto on ollut vielä toiminnassa. Siinä vaiheessa en tiennyt enää mitä ajatella kun molempien niin hoitajan kuin kätilön kasvoille ilmestyi vain hyvin lasittunut katse ja minulle kerrottiin että nyt täytyisi mennä kotiin ja kysyttiin onko kotona ketään kenen kanssa puhua tästä, varotettiin tulevista kivuista ja vuodoista ja kehotettiin hakeutumaan päivystykseen jos ei kestä kipuja, maanantaina oli yksi aika lääkärille, jos en tyhjenny itsestään viikonlopun aikana annetaan siihen lääkkeet maanantaina. Olen aika rikki nyt. 

Tyhjää, ensin minulla oli mitä odottaa ja muutamassa minuutissa matto vedetään jalkojeni alta, ei tarvitse enää odottaa mitään muuta kuin kipuja. Olo on turta eilisesti itkusta ja onneksi sain kuitenkin nukuttua ja työkaverin tekemään tämän päivän minulle. Kotona on hiljaista, kumpikaan ei osaa sanoa mitään, eihän näihin tilanteisiin sanoja löydy. Menetin jotain, vaikka realistisestihan en menettänyt paljon mitään, silti tuntuu kuin jotain puuttuisi. Tekisi mieli lähteä juoksemaan, juosta itsensä näännyksiin ja niin väsyksiin ettei tuntisi mitään mutta tunteet on elettävä, itkut itkettävä. Ymmärrän että on haettava maasta vauhtia päästäkseen taas lentoon mutta ajatusten jäsentäminen juuri nyt on vaikeaa, tosin ei kai kukaan oletakaan että tässä tilanteessa jollain tapaa järkevästi ajattelu olisi helppoa.

Koska mieli on kiehtova sain tästäkin pohdinnan aihetta. Alkuraskauteni oli siis sujunut ihan normaalisti näin päällepäin, myös vatsani kasvoi ihan viikkojen mukaan, vähän mutta kasvoi kuitenkin niin että jouduin keksimään patenttiratkaisuja pukeutumiselleni, kun eilen tajusin sairaalassa etten minä enää odota tunsin vaatteita pukiessani itseni petturiksi, tunsin ettei minulla ole oikeutta pukeutua tällätavalla kuin olisin raskaana koska enhän ole, olin todella vihainen itselleni ja toisaalta niin surillinen etten saanut sanoja ulos. Työni on sellaista etten noin vain voi jättää töitäni tekemättä tai siirtää myöhemmäksi, tai pyytää jotain muuta, minun täytyy olla konkreettisesti paikalla, siinä asiakkaan kanssa. Työpäiväni jatkui eilen tämän kaiken jälkeen, olin aikoinaan hyvä peittämään tunteeni, en itkenyt koska minun piti vain selviytyä mutta nyt se oli vaikeaa. Kaikki näki minusta varmasti kilometrin päähän punaiset verestävät silmäni, ajatusten karkailun, tukkoisuuden itkemisestä ja silti minun piti vetää roolini puhtaasti läpi, viimeisin asiakkaani oli syöpäpotilas, mikä tässä on epäreiluinta? En vähättele suruani mutta niinkuin sanoin aiemmin, en oikeastaan menettänyt mitään mutta silti tuntuu kuin jotain puuttuisi. Minun asiakkaaltani puuttui paljon, hän ei tosiaankaan ollut käsitellyt sairauttaan, hän oli paniikissa edelleen vaikka ymmärsin että sairaus oli jatkunut jo pitkään.

Onko elämä reilua ja osataanko me varmasti olla kohtuullisia myös itsellemme vaatimuksissamme, olla armollisia.

Odottavan elämä oli ihanaa aikaa vaikka sitä tässä tapauksessa kesti vain vähän, odotin suurta ihmettä ja se on ajatuksena niin positiivinen että sen avulla tuntuu kuin jaksaisi mitä vain, nyt täytyy taas löytää oma voima koska mitään ajatusta jostain paremmasta ei ole kantamassa minua. Odotin kaikkia niitä hetkiä mitä raskaus tuo, jopa sitä turvotusta ja lonkkakipua, odotin sitä että minulla on iso oikeus pysähtyä kuuntelemaan kehoani ja sitä mitä tarvitsen, on minulla oikeus nytkin, mutta se ei enää tunnu samalta kun on kokenut jotain erilaista. Vaikka oltiin jo melkein varmoilla viikoilla ja sain rohkeutta juuri kertoa tuleville isovanhemmille niin kaikki ei aina mene niinkuin suunnittelee, joskus ne asiat menee, tai aika useinkin ne menee niinkuin pelkää niiden menevän.

Elämä jatkuu ja sanon tähänkin että onneksi meillä on aika, aika joka kulkee eteenpäin, aika parantaa. Joku sanoi vasta, kaikkeen kasvuun liittyy jonkinlaista kipua, varmasti myös se kukka joka raivaa tientä asfaltin läpi tunsi jossain vaiheessa kipua, mutta sekin selvisi.