Olen tässä lähiaikoina ajatellut paljon rakkautta ja siitä voiko rakkaus loppua vai onko sitä sitten koskaan ollutkaan. Olen sitä mieltä, että rakkaus eronneissakin suhteissa on ollut joskus aitoa ja toista on rakastanut sydämensä pohjasta. Minä en ole koskaan eronnut PITKÄSTÄ parisuhteesta, ystävyyssuhteista kylläkin mutta näistä minun on ollutkin ihmeen helppo päästää irti, ne eivät ole enää perustuneet ystävyyteen, rakkauteen ja kunnioitukseen. Olen toki eronnut, mutta suhteet ovat olleet aika lyhyitä ennen tätä nykyistä miestäni, maksimissaan vuoden pituisia. En kyllä edes koe, että olisin näissä suhteissa rakastanut, ihastunut kylläkin. 

En voi koskaan varmuudella sanoa etteikö me erottaisi, juuri tässä ja nyt en sitä tietenkään halua enkä toivo, mutta älä koskaan sano "ei koskaan", senkin olen oppinut. Minulla on ihana mies, meillä on ollut vaikeitakin hetkiä, todellisia epäluottamustekoja joita ei koskaan saa paikattua, mutta niistä jäljellejääneistä sirpaleista on rakennettu taas yhteistä ja vielä eheämpää suhdetta ja se suhde on perustettu haluun olla yhdessä ja rakkauteen. Olen aika omanarvoni tunteva, enkä voisi sietää sellaista miestä joka esimerkiksi puhuu minulle kuin jollekin alemmalle kansalaiselle, en saa hulppeita lahjoja, emme voi matkustaa yhdessä mutta kuinka ihanaa on huomata että mies on muistanut minun lempisuklaani ja piilottanut ne jääkaapin oveen odottamaan, tai että ennen nukkumaanmenoa hän makaa minun paikallani jotta minä voin tulla lämpimään petiin koska en tykkää kylmästä, hän tekee minulle aamiaisen valmiiksi jos minulla on kiireellinen aamu, hän hoitaa tasavertaisesti minun eläimiäni koskaan vetoamatta siihen, että vastuu olisi minulla koska ne ovat oikeasti minun. Hän on kyllä minulle maailman paras mies. Ei ole päivää etteikö hän kertoisi minun olevan kaunis vaikka olen juuri uinut turvesuossa hevosen kakalle haisten, ei ole päivää etteikö hän sano rakastavansa.

Kyllä mekin riidellään, nykyään todella vähän... en edes muista milloin tai mistä.

Vierestä olen nähnyt jos jonkinmoista suhdetta, niinhän me kaikki, eikä varaa olisi arvostella mutta joskus tosiaan mietin missä on useiden naisten arvostus itseään kohtaan? 

Olen seissyt vieressä kun omalle puolisolle haistatellaan, haukutaan ja huudetaan, minulle on kerrottu käsiksikäymisestä jopa raiskauksesta... Ei kerran vaan useasti, sillätavalla arkipäiväisesti, kuinka lyttyyn se voi lyödä ihmisen? Jokainen meistä voi sanoa että sellaisesta suhteesta missä pahoinpidellään niin pitäisi lähteä, niin pitäisi mutta ymmärrän myös ettei se aina ole niin helppoa. Henkinen väkivalta on yhtä vakava asia. Olen miettinyt miksi eräs ystäväni ei lähde suhteesta missä kokee niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa, lähtisi edes lapsien vuoksi, mutta ei. Olen miettinyt mikä saa suhteen pysymään kasassa missä on pettämistä enemmänkin, lapsetko? Miksi kumpikaan ei tee ratkaisevaa liikettä. Sitten on niitä turvallisia ja tunteettomia suhteita, tyytymistäkö? Entä sitten jos ihastuu johonkin toiseen kun on suhteessa? 

Kyllä meistä jokainen tietää miltä tuntuu ihastua, eikä se ole sellainen tunne minkä saisi kytkettyä päällä, sillä on viesti. Toki se on jokaisen henkilökohtainen asia mikä viesti, pyytääkö se katsomaan sisimpäänsä vai meneilläolevaan parisuhteeseen, vai siihen toiseen osapuoleen. Pyytääkö se viesti tarkastelemaan omia valintojaan ja omia halujaan mitä oikeasti tahtoo elämältää vai tahtooko tyytyä tuttuun ja turvalliseen vai rakentaa vielä vahvempaa suhdetta. Pitääkö sitten jäädä odottamaan mitä tapahtuu, loppuuko tunteet, syntyykö ristiriitoja, nostetaanko kissa pöydälle. Mikä on reilua omaa puolisoa kohtaan? Onko reilua olla kertomatta omia tunteitaan suhteen epäkohdista tai omasta epävarmuudesta suhteen sisällä, tuleeko tämä toimimaan, jatkuuko tämä entisellään? Eikä oteta nyt sitä kolmatta osapuolta mukaan, hän on suhteessa erillinen ja tämä viesti on suhteelle ja itselle. Pelko saa meidät tekemään asioita, pelko saa meidän myös jättämään tekemättä.

Ei tähänkään ole oikeaa tai väärää vastausta. Tärkeintä on tehdä asiat oman totuuden pohjalta tai jättää tekemättä, tärkeää on myös säilyttää kunnioitus kaikkia kohtaan oli omat valinnat mitä vain. Et ehkä koskaan ajatellut enää ihastuvasi kehenkään kun löysit sen oikean, elitte kivan pienen pätkän yhteistä elämää mutta joskus suhteella ei ole enää mitään annettavaa kummallekaan osapuolelle, tai edes toiselle. Se on ok jos tunteet loppuu, niitä oli joskus ja ne oli aitoja ja niin käy, eihän muuten erojakaan olisi näin paljoa, eikä uusia suhteita. Sitten me vielä haemme eriasioita suhteilta, seikkailua, tasapainoa, arkea, iloa, jännitystä, halutaan vakiintua, halutaan pitää kokoajan jalka oven välissä jos löytyisikin parempi, halutaa ja halutaan muuten tosi paljon. Eikä me voida ennalta oikein tietää mitä kaikkea me ollaan haluttu edelleenkin tulla tänne oppimaan ja kokemaan, siksi nämäkin asiat asioina. Kaikki kuuluu elämään, tuntuu se kuinka epäreilulta tahansa.

Hypätäänkö sellaiseen tilanteeseen että olet tehnyt päätöksen siirtyä suhteesta pois? Et ole vielä päättänyt siirtyä uuteen suhteeseen vaan lopettaa edellisen, sen suhteen mikä ei enää palvele. Nyt pitäisi tehdä päätös ja pysyä sen takana, entä jos toinen olisi halunnut vielä pysyä suhteessa eikä näe sellaista ongelmaa minkä sinä? Kuinka sen saa kerrottua niinkuin haluaisit vastapuolen sen ymmärtävän? Vastuu on kuulijalla ja on hänestä kiinni miten hän haluaa asian ottaa vastaan ja ymmärtää. Entä jos toinen tosiaan haluaa vielä yrittää ja jos suhteeseen liittyy erinäisiä ongelmia niin annatko toisen vielä yrittää ratkaista ne tai annatko yrittää parantaa tapansa jos näet vian olevan vain hänessä ja hänen toimintatavoissaan? Ai kauheeta että yhteen suhteeseen liittyyki näin paljon mietittäviä asioita. Onko nämä sinulle tällähetkellä sellaisia asioita joita pitäisi miettiä? Minä kun vain kirjoitan, eikä mulla edes ole toista suhdetta tiedossa, enkä ole edes ihastunut! Voih :D

Miksi sitten kirjoita juuri tästä? Syy on se, että taas katselen vain vierestä yhtä suhdetta ;)