Ollaanko taas tässä elämässä, no ollaan hetki. Nyt on taas ns. piinaviikko menossa, liian aikaista testata, tosin ei minun testit kerenneet tulla postin mukana ennen viikonloppua. Menee siis väistämättä tiistaiaamuun ja hyvä niin, silloi onkin aikaisimmillaan sopivaa testata. Mahakivut alavatsassa ovat jatkuneet, välillä kovemmin välillä lievemmin, välillä munasarjoista ja eilen keskellä alavatsassa navan alapuolella reippaasti tuntui pitkään jatkuvat tasaisin pistos joka jatkui reilun minuutin, tästähän sain päähäni että nyt jotain tapahtuu, heh. Onneksi minulla ei tosiaan ole niitä testejä.

Kyllä kaipaan sitä raskaanaoloa. Se on hiipunut mitä enemmän aikaa keskenmenosta on kulunut, eikä se ole pakottava tarve mutta kuitenkin kirkkaana mielessä. Se vaikuttaisi niin moneen asiaan. Se voisi olla minulle mahdollisuus tämän työn lopettamiseen ja siirtymiseen eri työhön, saisin sitä kotiaikaa mistä olen haaveillut ja saisin elämälleni taas lisää tarkoituksia, se myös kasvattaisi minua niin paljon, henkisesti eritoten. 

Terveys hieman repsottaa, en voi niin hyvin kuin hetki sitten, tosin tiedostan täysin mistä se johtuu, enkä ole siis sairaskaan. Olen tupakoinut lähes entiseen malliini taas, oma hyvinvointi laahaa jossain enkä jaksa panostaa hyvään ruokaan mistä oikeasti nautin, vaan olen myös syönyt sellaista ruokaa joka aiheuttaa väsymystä, fyysistä pahaa oloa, iho-ongelmia jne. Mihin meni rakkaus itseäni kohtaan, taisi lähteä lomalle? Onneksi tosiaan myös minun pieni lomani alkaa pian, toivon silloin että on intoa hiljentyä ja pysähtyä elämälle.

Olen ehkä kertonutkin kuinka vaikeaa minun on suhtautua lapsiin, nyt olen tietoisesti yrittänyt muuttaa sitä, lapsi kerrallaan. Mieheni siskon lapsi on ollut täälläpäin ja olen jopa muutamaan kertaan antanut lapsen ottaa kontaktia minuun, ensimmäiset päivät meni taas lähinnä pakoillessa lapsen katsetta ja sitä hypetystä mikä liikkui ympärillä, mutta nyt olen siinäkin mennyt eteenpäin. Lapset ovat mielenkiintoisia, aina olleet mutta jollain tapaa olen tykännyt pitää ne etäällä muuttamia poikkeuksia lukuunottamatta, eli tämä on suorastaan jo iso juttu. Hassua kirjoittaa näin kun kerta haluan lapsen.

Eräänä päivänä kotiin ajaessani mietiskelin meidän sukua ja sitä kuinka vanhoja esim isäni sisarukset ovatkaan, mietin erästä tiettyä siskoa jonka jälkeen huomasin ajattelevani niin että "setä x lähtee heistä ensimmäisenä". Tulin kotiin, avasin facebookin ja sieltä se sitten tulikin ilmi että tosiaan, setä x on kuollut. Nytkö näitä taas lähtee? Lähtemisessä ei ole mitään vikaa vaan siinä etten kestä katsoa sitä toisten surua, en vain kestä. Se tulee niin ryöppynä ja totaalisena fyysisenä olomuotona minuun että se tuntuu pahalta, koska se ei ole minun suruni mikä siellä on. Tiedän sen että kaappaan toisten tunteita vahingossakin itselleni ja se ei ole hyvä ainakaan silloin jos oma vointi ei ole kunnossa, suojaan itseäni mutta arkielämässä se meinaa unohtua vaikka selkeästi tarvitsisin sitä joskus. Toisaalta toisten iloja on mukava tuntea. Tämä pieni tapahtuma sai aikaan minussa taas pienen toivonkipinän myös siitä että minä oikasti pystyn edelleen näkemään, silloin kun pöytä on puhdas, mieli kirkas. 

Löydän itseni usein tilanteesta missä toinen henkilö odottaa minulta jonkinlaista apua, tunnen sen. Voi olla että osaisin auttaa häntä hänen kysymyksissään mutta jokin ajatusmoodi iskee päälle juuri silloin ja huomaan vain miettiväni mistä löydän ne oikeat sanat tähän tilanteeseen, ne tulisivat kyllä ellen yrittäisi sensuroida ajatuksiani jotenkin "viisaammiksi". Joskus ne tuleekin, lähinnä ne tulee sellaisille ihmisille joita en tunne kovinkaan hyvin, olen silloin avoin ja sanat/kirjoitus vain kulkee. 

Tänään mieheni vie minut treffeille syömään, ihanaa. Minun paras mieheni <3

Ei, tässäkään teksissä ei ole punaista lankaa.