Nyt on ihan ok olo. Alkuviikko oli kamala. Loma loppui ja ahdistus töiden alkamisesta johti taas fyysiseenkin pahaanoloon aamuisin. Ei, en ole raskaana. Silloin taas piti pysähtyä, tai piti jo aiemmin koska aloin stressaamaan töistä vaikka olin vielä lomalla, meditoin ja hoidin itseäni niin että jaksoin taas päivän kerrallaan seuraavaan ahdistuneiseen aamuun asti. Pelkäsin jo etukäteen ettei se lopu ollenkaan vaan olen taas palannut siihen missä tilanteessa olin viimevuonna. Joka aamu on ahdistanut vähemmän, selviän tästä taas koska en edes voi palata niin huonoon tilanteeseen kuin silloin, olen päässyt eteenpäin.

Se on inhottavaa koska kukaan ei edes usko että voin ahdistua työstä niin pahasti että oksennan, tai ehkä uskoo mutta kukaan ei uskalla sanoa mitään koska ei mikään lause pelasta minua siitä, vain minä itse voin pelastaa itseni itseltäni. Vaikka niin toivoisin että joku tulisi ja tarjoaisi minulle valmiin ratkaisun niin niin ei tule käymään. Säälittävää ja ei ole, koska tiedostan tämän systeemin irvillisen humorisesti. Tiedän että jossain vaiheessa aukeaa tie päästä pois, sen hetki ei vain ole vielä. 

Muistan eräästä kirjasta kohdan joka meni suurinpiirtein näin "ihmiset eivät tajua, että pelkästään hengittämällä ne voisivat päästä vaikeiden tilanteiden yli". Välillä sen muistan, välillä en, kun ahdistus lähenee huippuaan se tulee mieleeni. Palautan mieleeni sen hengityksen millätavalla hengitän nukkumaan mennessäni, syvään ja rauhallisesti ja kun siihen keskittyy kaikki on hyvin. Koska tässähän on kaikki hyvin.

Edelleen pelkään ennakkoon välillä asioita mitä ei koskaan edes tapahdu, se on inhimillistä mutta raastavaa ja väsyttävää.

Onneksi minulla on tämä kaikki mihin turvautua heikkoina hetkinä, kaikki tulee menemään vielä hyvin. Asioita on vain niin vaikea suhteuttaa koska edelleenkään toisten ihmisten tuntemuksia ja kokemuksia ei voi verrata, koska ollaan yksilöitä.

Eilen katsoimme luonto-ohjelmaa missä sammakot laskivat muniansa veteen ja kuinka paljon niistä syntyikään pieniä sammakoita, mies siihen tuumasi, että ajatteleppa jos sinäkin saisin kerralla 80 vauvaa, onneksi ei ole niin että ihminen siihen kykenisi, maapallosta ei olisi enää jäljellä mitään. 

Jos saisi edes sen yhden. Ei minulla ole mitään tunnetta että jotain puuttuu, ei lainkaan. Ehkä nyt vain kaipaan jotain tekemistä enemmän, jotain johon paneutua ja keskittyä, jotain joka pitäisi kiireisempänä. Olen ehkä turhautunut tähän ajan valumiseen, vaikka teen töitä ja kotonakin on hommaa jos jonkinlaista se ei anna enää sitä jotain. Ennenkaikkea haluan "antaa" miehelleni lapsen. Mietin sitä usein että hän sen ansaitsisi, hänen kuuluisi olla esikuvana ja mallina, miehen mallina pojalle näyttäen ettei herkkyys ole paha asia, näyttäen kuinka naisia arvostetaan ja kohdellaan, näyttäen tasa-arvoa parisuhteessa ja muussa elämässä, näyttäen hyvyyttä. Miehen mallina tytölle, näyttäen millainen mies on mahdollisuus saada, näyttäen arvostusta ja rakastaen ehdoitta, olla läsnä lapselle. 

Voi ehkä sanoa että olen elänyt ilman isää, isä on elossa mutta lapsuuteni ja nuoruuteni ajan hän ei ollut läsnä. En syytä häntä, koska tiedä ettei asiat ole niin yksiselitteisiä. Vaikka niin monet kerran hänetkin olen haukkunut ja häntä vihannut ja toivonut että minulla olisi isä lähellä niin en saa sitä takaisin, voin kuitenkin antaa anteeksi hänelle ja itselleni. Minulla on ollut isäpuoli kuitenkin suurimmanosan ajasta, lähellä, mutta se ei koskaan korvaa sitä mitä oikea isäni olisi voinut tarjota. Nyt neuvot ja opit tuntuvat tulevan vähän myöhässä, heh. Toivonkin että minun lapsellani olisi sitten isä lähellä, isän halausta ei voita mikään, se on niin vahva mutta samalla lämmin. 

Useammin puhutaan siitä kuinka tärkeää olisi että pojalla pitäisi olla miehen malli ja jos ei ehjää perhettä ole niin sellainen pitäisi kuitenkin löytyä tukiverkostosta, minun mieletäni tyttö tarvitsee sitä miehen mallia ihan yhtälailla.

Asiasta toiseen taas hypitään näköjään, ihanaa loppuviikkoa kaikille <3 Olkaa läsnä <3