Onkohan tämä aika osoitus siitä että me tosiaan itse vastaamme elämästämme? Minulla on ollut pitkään jo sellainen tunne että olen totaalisen yksin tällä polulla, niinhän sen siis kuuluukin mennä mutta jollain tavalla tunnen niin, että tämä kaiken kantaminen yksin onkin todella vaikeaa. Edistymistä ja kehittymistä on tapahtunut, tiedän sen ja tunnen sen, mutta se kaikki minkä aiemmin pystyin jakamaan muiden kanssa ja se kaikki mihin sain kannustusta ja tukea fyysisiltä ihmisiltä, sielun perheeltäni on hävinnyt, se on hiljaisena taustalla muttei täysin läsnä. Se on haikeaa, me kaikki taivallamme nyt sitä omaa pikkupolkua, sitä polkua mikä yhtäkkiä risteytyi siltä isommalta metsätieltä. Se on myös yhtä sokkeloinen kuin puun latvasto, lähdemme kaikki runkoa pitkin kulkemaan yhdessä ja sitten oksat alkavat haaroittumaan, valitsemme omamme, osa jatkaa meidän kanssa vielä yhteistä matkaa kunnes se oma pieni oksamme erkanee. Sitten olemme yksin.

Älkää käsittäkö väärin, en ole kuitenkaan sillätavalla yksinäinen kuin joku ihan oikeasti on, totaalisen yksin. Minulla on ympärilläni ihania ihmisiä joiden kanssa jaan arkeni ja vapaani, hienoja ihmisiä. Elämän tarkoituksellisuudesta, valinnoista, merkityksestä, peileistä, heijastumista, energioista en kuitenkaan voi heidän kanssaan puhua ja pohtia, tai voisin ja olen kokeillutkin, mutta kun näissä asioissa ei enää ollakaan samalla aaltopituudella niin keskustelut ei johda mihinkään muuhun kuin taas siihen pisteeseen, että yksin olet, yksin pohdit, päätät. Ehkä se on myös merkki toisaalta siitä ettei tulisi miettiä näitä asioita niin paljon, miettiminen ei oikein johda mihinkään. 

Kaipaan sitä että voin jakaa jonkun oivalluksen jonku kanssa, että "hei, nyt mä ymmärrän miksi se ihminen on aiheuttanut mulle tällaisen reaktion" "nyt mä tiedän miksi minusta tuntuu juuri tältä" ja saada siihen taas jonkun toisen näkökulma, saada se konkreettinen ja pyyteetön kannustus. Polulta ei voi palata alkuun.

Kun lähtee eriävälle polulle niin sinua tullaan koettelemaan ja varmasti uskoasi koetellaan enemmän kuin osaisi kuvitellakaan, vastaan taisteleminen on turhaa, siksi en myöskään jaksa yrittää etsiä itselleni enää sitä tsemppaajaa, se aika on ohi hetkeksi, ehkä kun olen taas tietyn matkan päästä saan uusia ihmisiä rinnalleni jakamaan tätä? Kaikelle on aikansa ja paikkansa, se on huomattu. Viimevuosi täyttyi siitä että tsemppasin ihmisiä omille poluilleen, kannustaen ja nostaen väillä pystyyn kun jalat ei kantaneet, sille oli aikansa ja nyt hekin ovat jaloillaan, minun ei tarvitse enää auttaa aktiivisesti vaan nyt taitaa tosiaan olla sen aika että etenen itsekin ilman toisten huolia ja ongelmia <3 <3 <3