Rakastan dokumentteja, siis rakastan. Harvoin löydän mitään innostavia ja katsomisen arvoisia tai sellaisia joista tiedonnälkä kasvaa enemmän tai jotka pistävät aivot töihin. Nyt löysin. Vaikka en katso telkkaria niin mieheni avasi meille netflix-tilin ja maailmani suorastaan avartui taas. 

 

 

Eilisen ja tämän aamun aikana olen tainnut katsoa jo viisi tai kuusi ohjelmaa, toisiinsa nitoutuvaa ja sivuavaa kylläkin mutta niin mielenkiintoisia kukin. Jos kiinnostaa ja vaikka ei kiinnostaisikaan niin suosittelen silti ottamaan pussin pois päästä ja suosittelen katsomaan edes yhden avoimin mielin. Nämä katsoin ja nämä olivat mielestäni sellaisia myös jotka voi katsoa ilman hullun hihhulin leimaa ;) 

 

 

 

 

Se että nämä dokumenttielokuvat olivat ihan itsessään mielenkiintoisia herätti ne kaikki minussa äärimmäisen isoja tunteita. Kaipuuta eritoten.

Ne asiat mitä koen meditoitaessa eivät ole koskaan olleet selitettävissä esimerkiksi, mutta jollain tapaa koin, että näissä dokumenteissa vaikkakin käytettiin erilaisia lääkekasveja päästiin hyvin lähelle näitä fiiliksiä ja niistä ylikin ja eteenpäin. Se paineen tunne päässä, se läpäisevä valo, rakkaus. Se kaikki.

Parisen vuotta sitten ihan arkielämässäni kun aloin sitä laittamaan elämääni kuntoon koin sen kaiken rakkauden ja hyväksynnän, sen tunteen kun mitään ei tapahdu mutta juuri sillä hetkellä kaikki on niin mahtavaa, vaikka makasin vain sohvalla. Se tunne. Voi kun mulla on ikävä sitä, niin ikävä.

Samaan aikaan se vääryyden tunne tässä maailmassa kun kaikki on teollistettu vaikka apu olisi näin lähellä, luonnossa ja sitä kautta myös meissä itsessämme, miksi ihmiset miksi??? 

Kun olen taas kuunnellut läheisen ihmisen kamppailua masennuksen kanssa saa se aikaan vain kyyneleitä silmiin. Kun toinen miettii taas lääkityksen aloittamista sen sijaan että pysähtyisi, hakeutuisi puhumaan ja pääsisi sitä kautta selvittämään ongelmakohdat, ottaisi vastaan avun, koska lääkkeet vain turruttaa hänet, hän tietää sen itsekin, elämä on helpompaa kun muuttuu tunteettomaksi. Surullista ja koska vain uskoo tieteeseen eikä siihen että itsellä on ratkaisu kaikkeen kun vain malttaisi ja eritoten uskaltaisi etsiä ne. Se tarkoittaisi menneisyyden läpikäymistä, ymmärrän, se ei todellakaan ole helppoa. 

Kun haluaisi auttaa, kun haluaisi vain pysäyttää koko maailman ihan vain hetkeksi ja kertoa siinä hetkessä ettei tämä elämä oikeasti ole tässä ja ettei tämä ole niin mustavalkoista, että eikö kaikista muistakin olisi hassua jos me ollaan tultu tänne maailmaan ihan vain tekemään töitä ja lapsia ja että sitten me kuollaan pois, sehän kuulostaakin ihan järjettömältä. Eletään muka hurjissa tavoitteissa ja mennään vain kun ei uskalleta pysähtyä.

Myönnän että välillä tulee mieleeni heittää tämä kaikki hulluttelu hevonkuikkaan ja elää vain sitä paskaa arkea (anteeksi) tehdä työtä ajattelematta ja mennä nukkumaan ihan vain nukkumisen takia, nousta ylös vain siksi että voi mennä töihin, että saa rahaa, että saa ruokaa, että pysyy elossa, että voi mennä töihin, paska! Vaan en heitä koska mulla on avaimet minun täydelliseen elämään.