...istuin ja mietin. 

 

Mietin sitä että milloin sitä alkoi kasvamaan vain tälle omalle elämälle, kyynisesti ja itsekkäästi vain itselleen. Milloin lopetin sen toisten perään katsomisen ja huolehtimisen? Milloin en enää laittanut rahaa erään ystäväni tilille varmistaakseni että hän nyt edes pääsisi kauppaan? Milloin en enää soittanut ja kysynyt miten suhteessa menee? Milloin jätin osan oman onnensa nojaan? 

Varmaan siinä vaiheessa kun ymmärsin lopultakin että jokainen on tosiaan oman elämänsä herra, eikä kukaan tai mikään pelasta minua tai sinua, itse on myös itsensä pahin vihollinen. 

Mietin myös sitä että olenko nyt täysin tunteeton ihminen, että entä jos nämä viimeisetki tunteiden rippeet katoaa johonkin? Miksi minun on nykyään vaikea kysyä mitä oikeasti kuuluu ja voisinko auttaa? Huomasin että ajatellessani sitä, että soittaisin jollekin ja kysyisin tarvitseeko joku apua minut valtasi hirveä pakokauhun ja suorittamisen tunne, ihan kuin olisin ylikuormittunut jo pelkästä ajatuksesta, muistan kyllä sen ajan kun tunnuin eläväni kaikille muille paitsi itselle.

Jokainen vastatkoon itsestään mutta... jos en kykene ketään auttamaan niin eihän kukaan auta minuakaan kun sitä lopulta oikeasti tarvin... eli siis, onko uhrauduttava ihan vain jo sen takia että joku jäisi kiitollisuudenvelkaan? En kyllä usko velkajärjestelmän toimivuuteen ;) 

Ihanaa sisäänpäinkääntyneisyyden aikaa tämä on jo ihan raskaudenkin kannalta, tosin raskaus ei vieläkään ole herättänyt minussa niitä tunteita joita niin odotin palavasti että ne palaisivat, ei niin ei. Annan periksi ja oletan että ne tulevat kyllä sitten ajallaan, maha kasvaa, olen nähnyt vauvan jo useasti ja voin kuunnella sydänäänet aina kun haluan ja kaikki on kunnossa. Aika kuluu nopeasti ja välillä tuntuu kuin tulevaa täytyisi jo alkaa järjestämään, yrityksen lopettaminen ja varaston myynti ovat keväällä varmasti niitä tunteita räjäyttäviä tekoja, odotan sitä paljon ja teen samalla surutyötä, mulla on jo nyt ikävä sitä kaikkea ja samalla olen niin helpottunut ettei sen tarvitse enää jatkua, ainakaan tässä muodossa. Iltaisin pääni valtaa ajatukset kuinka laitan kaiken myyntiin ja milloin mitäkin, mihin mennessä se täytyy olla myytynä ja liikehuoneisto tyhjänä ja mikä tunne on sen jälkeen, tyhjyys? 

Niin hurjalta kuin se tuntuukin niin kaikkien näiden ahdistuksen vuosien jälkeen olen jopa tuntenut lähiaikoina työniloa, se alkaa valkenemaan ilmeisesti minulle miksi ylipäätänsä aikoinaan tätä alaa niin paljon halusin, minä vain kadotin sen punaisen langan.