Juoksen ajatuksiani pakoon hyvin usein. Nyt huomaan sen tapahtuvan taas, pidän itseni kiireisenä, pah. Etsin netistä sarjoja jotka voin katsoa alusta loppuun ja uppoutua niihin ja sitten ne ovat jo osa uniani, näin. Silloin ei tarvitse ajatella omia asioita kun seuraa ohjelmaa, itsensä kohtaaminen on pelottavinta monelle, minullekin, vieläkin. Uskalsin hivuttautua kuitenkin taas hetkeksi meditoinnin ja mantrojen maailmaan ja selvisin hengissä, jopa niin hyvin että siitä tuli hyvä olo, edelleen. Itsestä ei löytynyt vielä suurempia sudenkuoppia, ne tulee esiin sitten arjessa taas.

Kerran päivässä iskee sellainen ahdistus, että tekisi mieli vain hengästyä ilman että on tehnyt mitään fyysistä, en kuitenkaan hengästy. Ajatus iskee päähän kuin kirves; tätäkö oikein halusin, haluanko oikeasti lapsen, apua. En tiedä miksi ajatus on tuollainen ja miksi se tulee joka päivä, se kestää vain hetken, niin pienen hetken etten huolestu siitä paljoa, mutta sen verran kyllä että muistan sen tulevan tasaisesti. 

Haluanhan minä ja saankin kai. Ajatelkaa, nyt on jo yli puolenvälin. Saadaankohan pian tietää kumpi meille tulee. Joululahjankin tuleva pieni sai jo, serkkuni virkkaaman peiton, se on nätti ja nautraali tietenkin väreiltään. Vauvalla on jo vaatteita ja peti peittoineen, meidän sylit ja odottava suku. Eilen kerroin hänelle miettineeni joko joku on meidät valinnut, joko siellä toisella puolella tiedetään kenet tänne lähetetään, joko joku siellä valmistautuu tehtäväänsä. Kai meitä jo tarkkaillaan pikkuhiljaa.

Kovat ilmat koettelee täällä, tekisi vain mieli käpertyä viltin mutkaan. Eläimetkään ei varmaan nauti ihan näin kylmistä ilmoista, ulkoilevat toki silti. Koirilla on hankalempaa kun eivät lenkille pääse, tassut paleltuvat eivätkä ne suostu käyttämään tossuja, huomenna alkaa lauhtumaan, ihanaa kun pääsee liikkeelle. Oma kroppa ahdistaa myös välillä, ei pahasti tai negatiivisesti, ahdistaa vain.