Kuten olen jo aiemmin maininnut olen aika herkkä. Tunnen herkästi toisten tunteita ja otan huolia harteilleni, ei sellaistakaan vain kestä ikuisesti. Empaattisuus on hyvä asia mutta juuri siinäkin rajat joutuu joskus asettamaan. Kaikki tapahtuu vain ja surun ja myllerryksen keskellä se on vaikea muistaa itselläänkin.

Nyt on kohdannut suru lähipiiriä kun on nuorimmainen perheessä menetetty, en tunne perhettä aiemmilta vuosilta muutenkuin sen kautta, että tällaisessa pikkukylässä kaikki tuntee kaikki, tiesin siis heidät. Ystävänikin kuuluu perheeseen tyttöystävän roolissa, silti menetys oli iso heille jokaiselle. En tuntenyt henkilöä, olin tavannut hänet, kuuntelin ystäväni kertoman tarinan tapahtuneesta, lohduttavia sanoja ei löytynyt siihen tilanteeseen. Kaikki vain on ja jokainen meistä lähtee kun on aika, eikä se koskaan tunnu oikealta kaikkien mielestä, se tuntuu epäreilulta että juuri hän lähti, onhan se niin. Mutta hän pääsi kotiin, hänen maallinen polku tällähetkellä päättyi nyt. Onneksi on aika, aika parantaa ja se kulkee kokoajan eteenpäin. 

Kun aamuinen puhelu päättyi ja olin puhelunajan pysynyt tukevassa roolissani romahdin, en itkenyt poismennyttä mutta itkin minun läheisen ystäväpariskunnan menetystä ja pahaaoloa. Kyyneleet tuli silmiin useasti päivän aikana ja olo oli tukahtunut, en voinut edes kuvitella sitä sisäistä tuskaa mikä on vallannut heidän jotka tänne vielä jäi perheestä. Illalla mietin omia tuntemuksiani että oliko minulla edes oikeus siihen suruun mitä kävin läpi, miksi ihmeessä minä itkin ja murehdin kun en ollut lainkaan osallisena. Kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki värähtelee, saan olla empaattinen ja saan olla surullinen ystävieni menetyksestä, tottakai. Toivoin enkelin vierellä ja voimia eteenpäin kulkemiseen, muuta en voi. Onneksi on aika ja muistot. 

 Kun menettää jotain, kokee suurta surua niin tapahtuneen jälkeen voi kestää pitkänaikaa että antaa itselleen taas luvan tuntea iloa ja onnea, näin on käynyt myös minun eräälle läheiselleni, meni 15vuotta ennen kuin hän saattoi nauttia taas elämästään menetyksen jälkeen, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. On ollut huimaa seurata vierestä tätä pursuavaa elämäniloa, joissakin se on aiheuttanut närää, jotkut ovat olleet vilpittömästi iloisia, kokija on hakenut hyväksyntää lähipiirissä tarkistaakseen voiko hän nyt yhtäkkiä toimiakin näin. Voiko hän yhtäkkiä kaiken katkeruuden ja närkästelyn jälkeen tuntea suunnatonta iloa ja riemua ilman huonoa omaatuntoa, voi, todellakin voi.

Kuolema ja syntymä, kaikki käsikädessä. Elämä on kuin koulua, se kestää joillakin pitempään, joillakin lyhyemmän aikaa, jotkut pääsevät lomalle aiemmin ja jotkut taas eriaikaan. Lomalla puhdistetaan arjen rutiinit ja keskitytään muihin asioihin, eheydytään taas seuraavaa "luokkaa" varten ja pian palaammekin opinahjoon, sellaista se on, se elämä.

Viikko 10 on täyttynyt meidän elämässä eräällä osa-alueella, hyvin voidaan, väsy paljon nopeammin työpäivästä, eilen tein pitemmän päivän ja tämä päivä onkin heti perään sujunut hieman hitaammin. Lenkille on lähdettävä jos mielii herätä uudestaan tähän päivään :) Iloa ja valoa päiväänne!