Näin kun olen taas päässyt näkemään isääni niin sanoisin näitä meidän tapaamisia sellaisiksi henkisen kasvun koetinkiviksi. Voi helvetti jos nyt vähän kirota saa, yhtä taisteluiden tannerta. Mä tiedostan sen niin hyvin että olen kokoajan puolustuskannalla ja sellainen että mun kanssa on todella vaikea keskustella. Sama ongelmahan mulla on äitini kanssa. Moni minut tunteva yllättyisi, olen paljon luontevammin jopa anoppini seurassa kuin omien vanhempien. Ennen tätäkin tapaamista mietin, että voi hitsi kun voisinkin olla näitten seurassa vaikka samanlainen kuin asiakkaiden, heittäisi vaikka kunnon roolin päälle enkä saisi ketään suuttumaan tai ärsyyntymään, oisin vaan valloittava minä, vaan kun en ole. Ärsyynnyn kaikesta mitä isä sanoo, ärsyynnyn tosi paljon.

Mua ärsyttää kun se yrittää kertoa miten pitäisi elää ja miten asioihin suhtautua ja kuinka ne vaikeudet voi yllättää. No kuules aijaa, enpä tiennytkään, jännä. Tai kuinka nyt kun tulee lapsi niin se asettaa rajotteita monille asioille, minun mielestä se on suhtautumiskysymys, niin hänenkin mielestä se oikeasti on asennekysymys, mutta kun me ollaan just sellaisia että tarkoitetaan samaa mutta toinen selittää sen eestiksi ja toinen venäjäksi ja kun ei hällä ole mitään hajua mun elämästä tai siitä miten mä siihen suhtaudun, ehkä se luulee että pienen vaikeuden tullessa mä murrun täysin enkä jaksa jatkaa ja se yrittää selittää mulle jo etukäteen niitä elämän vaaroja, no... myöhästä se enää on. Äsken sitten lopulta sanoin, että entä jos minä elän oman elämäni ja sinä omasi niin oli hänellä vielä siihenkin sana sanottavana "no ei se ihan niinkään mene kun sulle on mies ja lapsi tulossa ja eläimet"... aaaargh, no ihanko totta, entä jos ne kaikki vaan kuuluu siihen mitä tarkoitan elämälläni? Ilman että mun täytyy erikseen sanoa mitä elämääni sisältyy. Voi että kiehuu ja samalla täällä nauran itsekseni että miksei hän tajua että mä oon niin tyytyväinen elämääni, etten mä kaipaa siihen mitään muutosta kuin jo niitä mitä kohti olen jo matkalla. 

Kun sanoin hälle että minä uskon, että elämä kantaa kyllä, kaikkea ei tarvitse suunnitella niin tarkasti eteenpäin, että välillä voi astua harhaankin, niin ei se elämä kuulemma kanna vaan täytyy olla suunnitelma ja päämäärä ja tehdä työtä sen tavoitteen eteen, tämäkin lähti siitä kun kerroin että lopetan yrityksen. Täytyisi jo nyt tietää mitä teen äitiysloman jälkeen, koska mulla kun on nuo eläimetkin ja ne vie rahaa niin ja niin paljon. Sanoin hälle että eläimet on ollu 10 vuotta, ne vie samanverran rahaa tulevaisuudessa kuin ne on vieny tähänkin mennessä, että ei tule yllätyksenä, mutta tämähän ei riitä. Täytyisi varmaan varautua pahimpaan ja alkaa elämään pelko perseessä tästä eteenpäin koska voi helvetti, taivas saattaa tippua niskaan! Ärrinmurrinärrinmurrin :D

Missä se zen taas on? Ommmmmmmm, ommmmmmmmm... lasketaanpa kymmeneen.

Niin tosiaan, olen reissussa eteläsuomessa. Aloitin matkan lentämällä Helsinkiin viime viikolla ja siellä vastassa oli tätini entinen naisystävä, matkattiin sitten hänen luokseen, sieltä lähdin ystäväni luokse parin päivän jälkeen pariksi päiväksi ja nyt tosiaan olen isäni luona, huomenna pääsen kotiin rakkaani luo, mitenhän se mies oikein ymmärtääkään minua niin hyvin, voih kylläpä iski ikävä viereen. Hänen kanssa jaksan jopa näitä tällaisia reissuja, se pitää mut järjissäni ja varmaan niinkuin pitää mut rauhallisena enkä ole lainkaan niin ärsyyntyny porukoihini hänen seurassa, ihmeellistä. Ehkä tosiaan toinen ihminen saa ne parhaimmat puolet esiin.