Miksi ei taaskaan löydy lohduttavia sanoja kun niitä kaivataan? Vaikkei ne tosiasissa tietenkään surua vie pois, saati lohtua tuo tilalle. Ystäväni isä kuoli, ei ole sanoja vaikka kuinka haluaisin sen kivun ystävältä pois, vaikka tiedänhän minä että sen läpi on rämmittävä jokaisen. Muttei sitäkään osaa kuvitella omalle kohdalle.

Kun en voi lohduttaa sanomalla että isäsi kulkee vieressäsi varmasti juuri nyt, vaikka niin olisikin. Se voisi olla jonkun mielestä loukkaavaa väittää moista jos ei usko jälleennäkemiseen kun oma aika koittaa. Uskon siihen silti että kun me päästään kotiin me tavataan taas kaikki joista olemme olleet erossa. Hän teki tehtävänsä täällä, antoi hyvät pohjat lapsille elämään, kulki vieressä suruissa ja iloissa mutta nyt tuli aika että täytyy pärjätä itse. Julmaa. Moni muu olisi voinut lähteä ennen häntä, mutta niinkuin on sanottu, kaikki saavat saman: eliniän. 

Kaikki tuntuu nyt sekavalta kuin palapeli hajonneena ja vasta sitten kun lähdetään pois se on koottu ja niissä kaikissa palasissa on sisältöä vaikka aluksi tuntuu ettei siinä ole järkeä, mutta kun sen palapelin kokoaa niin näemme kokonaiskuvan, meidän elämän, sellaisena kuin sen oli tarkoitus olla, jos joku pala puuttuu niin kuva ei ole sama, siksi me tarvitaan näitä kokemuksia.

Iloa, surua, naurua, itkua.

Ei elämä aina autuasta ole, on vain hyväksyttävä.