Kun jossain vaiheessa ymmärsin ja sisäistin mm. sen etten pääse menneeseen aikaan muuttamaan tapahtuneita asioita ja sen että etukäteen huomisesta murehtiminen on ajan tuhlaamista tuntui, kuin taakkaani olisi kevennetty ilmiömäisen paljon. Vaikka menneiden asioiden muuttaminen ei onnistu, niiden hyväksyminen osana elämää onnistuu kyllä, vaikka emme näe asioita juuri sinä hetkenä oppeina ja asioina joita tarvitsemme elämässämme tulemme huomaamaan loppujen lopuksi että kaikella ihan oikeasti on tarkoituksensa, ihan kaikella. Vaikka asia tuntuisi meistä kuinka julmalta tahansa tai väärältä niin silläkin on tarkoituksensa, valoon tähtäävä sellainen.

Minut on vallannut hyvin vapaa tunne, vaikka joskus minutkin valtaa kiire, harmittaa tai on muuten vain pahapäivä hormoonimyrskyineen, niin valtaosin nautin kiireydettömyydestä ja vapaudesta, hyvästä mielestä, ymmärryksestä. Alkuaikoina kun olin heräämässä todellisuuteen leijuin muutaman kuukauden transsissa, elin ja toimin aivan niinkuin normaalistikin mutta näin enemmän, saatoin ihalla samaa maisemaa päivästä toiseen ihastellen sen ihmeellisyyttä hymy naamalla, kun satoi vettä hymyilin, kun tein jotain mikä aiemmin ei minua innostanut olinkin hyväksynyt asian tehtäväkseni ilman sen kummempia kitinöitä ja toimitin homman rauhallisesti hyvällä mielellä. Näin jälkeenpäin kun muistelen niin se on olotila jonka soisin olevan pysyvä, toki nykyään tiedän että se on palapeli, sain pienen häivähdyksen itsestäni jonka olen kadottanut silloin pienenä ja tiedon siitä että se olotila jatkuvana on mahdollinen, se on täysi hyväksynnän olotila.

Se miten meidät leimataan alusta alkaen on julmaa. Kun minä olen ollut pieni, olen ollut äärimmäisen herkkä, kuten suurinosa meistä. Olen nähnyt asioita mitä ei paljain silmin kaikki näe ja olen piirtäny ne muiden tuskat paperille. En tiedä olenko tehnyt muuta tai nähnyt vielä enemmän, kenties kuullut, mutta iän karttuessa kuten useilla, aistit hälvenee ja kadotamme todellisen itsemme. Kadottamalla tarkoitan leimaamista, sitä kuinka jo kymmeneen ikävuoteen mennessä meidät on leimattu tuhansia kertoja eri tahoilta. Kuvitelkaa että jokainen lause mikä kartoittaa meitä onkin leima, esimerkiksi “älä on tyhmä” “oletpa ärsyttävä” “puhut liikaa” “naurat aina” ym. Nyt meissä on jo neljä leimaa ja näitähän tulee elämässä päivittäin lisää, kun kasvamme alamme varomaan olemasta omia itsejämme koska olemme saaneet ulkopuolelta käsityksen että kaikkia meidän piirteitä ei pidä näyttää muille ihmisille, ei saa olla typerä tai hassu, ei saa kysellä kokoajan, pitää olla kiltti ja kuuliainen. Mitä meistä on jäljellä kun olemme täyttäneet 20 vuotta? Keinotekoinen ihminen? Ihminen joka yrittää miellyttää kaikkia? Ihminen joka muka luulee tietävänsä rajansa ja sen mitä on ja mitä tahtoo?

Tätä olen miettinyt ja repinyt itsestäni näitä leimoja irti, en ole se ihminen mitä muut sanovat! On pitkä prosessi löytää itsensä uudelleen ja vaikea. Se miksi mietin sitä myös tällähetkellä liittyy tietenkin tulevaan lapseeni, kuinka vältän tämän? Minulla ei konkreettisesti ole vielä lasta, mutta näen sieluni silmin jo hänen valonsa, kuinka annan hänelle niin hyvät eväät elämään ettei valo katoa? Ettei hän katoa, ettei hän kadota itseään. Kenties juuri sillä että elän tässä hetkessä, elän häntä kannustaen ja kunnioittaen, elän häneltä oppien koska sitä lapset tänne maan päälle tulevat tekemään, opettamaan meitä.

Laitan loppuun linkin uutiseen joka kosketti minua paljon ja joka teki minut tänään erityisen iloiseksi sen lisäksi että aamulla plussasin 

http://www.hs.fi/kotimaa/a1392614830636?jako=89bee00bc4ba7a1ac560989099524915&ref=og-url