Edellisessä kirjoituksessani oli jo jonkin verran isäteemaa, haluaisin hieman jatkaa sitä nyt kun olen pari päivää sitä pyöritellyt mielessäni, ehkä viitaten myös parisuhteisiin siinä samalla ja myös äidin vaikutukseen, ihan vain omalta kantiltani.

Se on kai jo tullut selväksi ettemme ole suvun kanssa niin hirveän läheisiä, ei äidin, ei isän ei sisarusten, muutama tätipoikkeus löytyy ja pari serkkupoikkeusta, siinä se. Olen monesti kuullut ja lukenut siitäkin että tyttö valitsiessaan itselleen puolisoaan päätyy jopa ulkonäöllisesti etsimään isänsä kaltaista, huomaamattaan siis. Vanhetessaan tyttö myös muuttuu enemmän äitinsä kaltaiseksi ehkä myös mielipiteiltään mutta eritoteen luonteeltaan. Minä uskon siis että molemmissa vanhemmissani loppujenlopuksi "asuu" se hyvyys, se pieni sisäinen lapsi joka ei usko itseensä ja joka pelkää mutta joka on oikeasti rakkautta täynnä ja tahtoisi vain päästä pinnalle näyttämään aidot ja oikeat tunteensa ja tekonsa, ne teot joita se sisimmissään toivoo. Tämän takia tätä on ehkä hieman vaikeakin selittää mitä aion seuraavaksi käydä läpi.

Olen usein viitannut siihen että olen nähnyt vierestä kuinka parisuhteet vedetään perseelleen ja millaisella käytöksellä mitäkin saa aikaiseksi, olen nähnyt mitä alkoholi tekee perheelle, olen nähnyt mitä välinpitämättömyys tuottaa kaikille, olen nähnyt miten pelkästään jo työn tekeminen liiaksi vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin negatiivisesti ja se kun työtä ei ole. Tämä kaikki mitä olen nähnyt on suoranainen viiva siihen mitä minä en halua tapahtuvan, minulla on elävät esimerkit muistuttamassa mitä on oikeasti toisen kunnioitus, puolison kunnioitus ja rakastaminen, tai siis vastakohdat näistä muistuttamassa. Huomaan tietenkin että minussa on paljon äitiäni, mutta onnekseni vielä ainakin se kärki ei ole niin terävä ja kun huomaan käyttäytyväni kuin äitini palaan taas pohtimaan mitä voisin tehdä toisin. Olen nähnyt isäni elämästä vain pintaraapaisun ja vain ne asiat mitä olen itseni kautta kokenut, hän on jättänyt perheen ja heilastellut uusia, monia uusia, tehnyt liikaa töitä, ollut liian vaiti, itkenyt kun minä olen ollut vaikea lapsi, minä koin sen varmasti hylkäämisenä, minut hylättiin usein kun minua ei uskottu vaikka puhuin totta, ei annettu anteeksi vaikka myönsin tekoni, ei kannustettu mihinkään sellaiseen mikä minua aidosti kiinnosti vaan johdateltiin muka johonkin "tärkeämpään". Totta, ettei hänen elämänsä ollut helppoa kaikkine vaiheineen ja päätöksineen. Ehkä nyt kun isä on löytänyt itsensä ja voimavaransa hänestä olisi kaikkeen tuohon, koska oikeasti hänellä oli kaikki edellytykset "vaatimiini" asioihin, ei vain ollut tietä.

Huomaan katsovani miestäni. Olen valinnut miehen joka toimiltaan ja ajatuksiltaan olisi vastakohta isälleni, vaadin mieheltäni asioita joita en omalta isältä saanut, en siis pidä mitään vaatimuslistaa mutta huomaan arvostavani paljon enemmän näitä isästäni silloisia puuttuvia piirteitä paljon enemmän. Läheisyyttä, lämpöä, omistautumista, vakautta, rakkauden osoittamista, kannustamista ja sitä yritystä vaikeiden asioiden ylipääsemiseksi. Nykyään kun isälläni on ikää enemmän, hieno parisuhde ja kaikinpuolin mukava ja onnellinen elämä, niin nämä piirteen alkavat vasta nyt tulla esiin ja näkyä minullekin, se on mielestäni hienoa, viimeinkin.

Kun katson äitiäni niin suurin tunne mikä pintaan nousee on sääli. Äitini kautta olen oppinut vihaamaan alkoholia tai lähinnä ihmisiä jotka eivät osaa vetään sen käyttämiseen rajaa. En kestä sitä jos mieheni ilta toisensa jälkeen avaa oluen, vaikka se olisi vain se yksi olut niin kun se toistuu useana iltana niin lopulta hermostun. Koska minä olen nähnyt sen "eihän yksi pahaa tee". En ole vihainen silloin miehelleni vaan uskoisin olevani enemmän vihainen äidilleni. En vain kestä. Äidille minun on vaikeampi antaa anteeksi, koska periaatteessa tilanne jatkuu edelleen ja vaikka kuinka toivoisin hänen pääsevän tasapainoon niin se ei välttämättä toteudu koskaan, paitsi vasta sitten toispuol jokkee. 

Enkä tosiaankaan tykkää niistä piirteistä mitä olen perinyt, isäni sanoo ja miehenikin sanoo aina tilaisuuden tullen, että "kuulostan aivan äitiltäsi", jaaha. Äiti taas sanoo veljelleni että "kuulostat ihan isältäs", kappas vain. Onko se ihmekään jos heidän lapsia ollaan, ei ole, mutta tällaistakin kun kuulee negatiivisessa mielessä saa se vastaan aikamoisen vastareaktion mikä aiheuttaa taas enemmän myllerryksiä sisällä. 

Miksi ei voisi vain päästää irti näistäkin suhteista? Omien vanhempien hyväksyminen on minulle vaikeaa ja se on minulle vaikeaa myös, etteivät taas vanhempani ymmärrä yhtään minun elämänkatsomustani, ei yhtään. Mikäs minä olen vanhempiani neuvomaan, niinpä. Joskus kuitenkin koen, että jos joskus joku minua jaksaisi kuunnella niin ehkä sieltä voisi löytyä joku pointti mitä alkaa miettimään, ehkä. En siis tarkoita että minun totuus on ainoa totuus mutta joskus toivoisin kun kuitenkin kysyvät, että sentään kuuntelisivat sitten.

Saanko taas hehkuttaa miestäni? Heh. Aamiainen tarjoiltuna lähes joka aamu, ei vitsi että hän näkee vaivaa ja tärkeintä, minä muistan kiittää ja arvostaa! Haleja kaikki! <3